Unpopular opinion – raskaus ei ole sairaus, miksi siis saikutat jatkuvasti?

Pahoittelut provosoivasta otsikosta, mutta antakaa mun selittää mitä tarkoitan. Inspis tämän postauksen kirjoittamiseen tuli omasta helmikuisten wa-ryhmästä. Raskaus itsessään ei ole sairaus, mutta on paljon raskauden aiheuttamia oireita (tai jopa ihan suoranaisia sairauksia), jotka vaativat poissaoloa töistä. En missään nimessä tarkoita sitä, että töissä pitäisi olla jos kokee olevansa siihen kykenemätön, oli raskausviikkoja kassassa sitten kuusi tai kolmekymmentäkuusi.

Tämä postaus sai alkunsa siitä, kun musta alkoi tuntumaan siltä, että on olemassa ihmisiä, joiden hanskat tippuu hyvin nopeasti sen jälkeen, kun ollaan saatu pari viivaa tikkuun. Sairauslomaa haetaan saman ihmisen toimesta useista eri syistä. On selkäsärkyä, vatsakipua, päänsärkyä, väsymystä, etovaa oloa ja ties mitä. Kaikki näistä vaativat ehdottomasti sairauslomaa ja ovat niin pahoja, että töissä oleminen on täysin mahdotonta. Samalla kirotaan, kun työnantaja kehtaa vielä pyytää saikkulappua, eikä vain usko raskaanaolevaa. Poissaoloa pienestäkin päänsärystä perustellaan sillä, että ”pitää ajatella vauvan parasta, mikään työpaikka ei ole tämän arvoinen”. Samalla päivitetään hirveissä migreeneissä Instagramia, kun ollaan ensin käyty lenkillä ja sen jälkeen binge watchataan jotain sarjaa Netflixistä.

Seuraavassa hengenvedossa kerrotaan, että ollaan jo laskettu päiviä siihen, milloin äitiysloma alkaa, että pääsee töistä pois. Aikaistettua äitiyslomaa ei haluta ottaa vaan puhutaan avoimesti siitä, että otetaan saikkua sitten jos työt eivät loppuvaiheessa enää ”maistu”.

Anteeksi, mutta mitä helvettiä? Olen täysin vastaan suomalaista ”hammasta purren töihin vaikka pää olisi kainalossa”-mentaliteettia, koska se ajaa ihmiset pahempaan fyysiseen kuntoon puhumattakaan kasaantuvista mielenterveysongelmista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joka jumalan kivusta ja särystä ei voi olla poissa, ei edes raskaana.

Ymmärrän sen, että kaikki nuo edellä mainitut kivut ja säryt voivat todellakin olla täysin lamauttavia ja sairauslomaa vaativia, mutta ei ne kaikki nyt voi jumalauta aina kasaantua samalle ihmiselle vielä kun vapaa-ajalla voidaan kaikesta huolimatta tehdä mitä halutaan. Kaikista viesteistä välittyy vitutus työnantajaa ja omaa työtä kohtaan ja tuntuu siltä, että raskaus on vain erinomainen syy olla pois sieltä maanpäällisestä helvetistä.

Älkää naiset pliis toimiko näin. Kaivatte kuoppaa itsellenne ja kaikille muille ”lapsentekoikäisille” naisille. Olkaa reippaasti pois töistä jos olo sitä vaatii, mutta älä käyttäkö raskausta tekosyynä olla pois töistä jos duunit eivät vain satu maistumaan. Tämä käytös heijastuu kaikkiin meihin naisiin, jotka ovat siinä 20-40-vuoden huitteilla. Teen vielä selväksi, että raskaussyrjintä työelämässä ei ole naisten vika ja naista ei koskaan saisi jättää palkkaamatta sen vuoksi, että hän voi potentiaalisesti haluta lapsia.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän ei myöskään tulisi tehdä omilla toimillamme raskaussyrjintää yhtään sen helpommaksi.

Milloin raskausajan ruokahaluttomuus menee jo epäterveeksi?

Pojustuksena hieman taustaani, koska postaus sivuaa syömishäiriömenneisyyttäni ja huoltani samantyylisten ajatusten lisääntymisestä.

Olen siis sairastanut teini-iässä sekä bulimiaa, että anoreksiaa. Syömishäiriöni alkoi joskus kahdeksannen luokan tienoilla, jolloin laihdutin itseni pahimmillaan alle 45 kiloiseksi. 173-senttiselle ihmiselle (joka ei muutenkaan ole rakenteeltaan kevyimmästä päästä) tuo on auttamatta liian vähän. Syömishäiriöilyni jatkui suhteellisen aktiivisena bulimiana varmaan jonnekin 21-vuotiaaksi saakka (?), jonka jälkeen olen ollut suhteellisen oireeton.

Olen painanut jo useamman vuoden ajan melko paljon ja paino onkin seilannut 78-84 kilon välillä. Tämä ei ole minua haitannut ihan hirveästi vaikka toki painaisinkin mielelläni kymmenisen kiloa vähemmän. En ole suuremmin pitänyt vartalostani viime vuosina, mutten myöskään ole vihannut sitä niin kovin kuin joskus aikaisemmin elämässäni.

Alkuraskauden pahoinvointi ja tähänkin päivään saakka jatkuva etova olo ja ruokahaluttomuus ovat aiheuttaneet sen, että vanha oireilu ja epäterveet ajatukset ovat nostaneet päätään. Aamulla pakotan itseni syömään jotain, koska en yksinkertaisesti pysty aloittamaan työpäivää ravinnotta. Ongelmat alkavat yleensä lounasaikaan ja jatkuvat siitä pahimmillaan iltaan saakka.

Mitään ei tee mieli ja en haluaisi pakottaakaan itseäni syömään. Tiedostan kyllä, että minä ja vauva tarvitsemme ruokaa, mutta samalla jotenkin perustelen sen itselleni, että kyllähän hyperemeesistä kärsivätkin synnyttävät terveitä lapsia. Syöminen ilman ruokahalua tuntuu todella vastenmieliseltä ja minun ei oikeasti tee yleensä mitään mieli ja ruoan (tai edes leivän) tekeminen ällöttää edelleen aivan helkkaristi. Olemmekin viimeksi tehneet ruokaa kotona ehkä joskus rv 6-7. Tähän on osittain vaikuttanut myös meneillään ollut remontti, mutta ehdottomasti suurempi syy on ollut oma ruokahaluttomuuteni. Plussauksen jälkeen olenkin syönyt oikeastaan vain leipää, banaania, jogurttia, jotain uuniin heitettävää valmisruokaa, pähkinöitä tai sitä takeouttia, mitä nyt on milloinkin sattunut tekemään mieli.

Huono ruokahalu on myös aiheuttanut sen, että en jaksa syödä enää läheskään samoja määriä kuin ennen. Saan tästä myös jotain sairasta tyydytystä, koska on ihana huomata, että konkreettisesti vatsalaukkuni on ilmeisesti pienentynyt. Myös nälän tunne on jotenkin miellyttävä. Jos en ole syönyt mitään aikoihin, niin en myöskään halua syödä edes mitään pientä, koska en halua ”pilata” sitä fiilistä. Tuskastun siihen, että en jaksa nälkäisenä tehdä mitään, mutta samalla en halua syödä mitään, joten kierre on valmis. Olen usein kiukkuinen ja nälkäinen, mutta ongelmaan ei löydy ratkaisua. Säälin miestäni, koska hän yrittää parhaansa mukaan keksiä minulle jotain syötävää, mutta usein ammun alas kaikki ideat. Myös painonnousu on ollut toistaiseksi olematonta ja siitäkin olen tuntenut suurta mielihyvää.

Eniten pelottaakin se, että palaako ruokahalu missään vaiheessa. Olen ihan varma, että palaa, mutta se pelottaa silti. Toisaalta olen tosi iloinen siitä, että nykyään minulle riittää usein pienempikin määrä suklaata (eikä tarvitse vetää puolta levyä) tai siitä, etten syö enää määrällisesti niin paljoa kuin ennen. Samalla on jotenkin sellainen fiilis, että saako näistä asioista olla iloinen?

Uskon, että ihminen ei koskaan palaudu täysin syömishäiriöstä, vaan se voi herätä uudelleen erilaisissa elämäntilanteissa. Siksi olenkin aika hämmentynyt siitä, että saanko olla iloinen siitä, että en nyt syö kuin syöttöporsas vai olenko luisumassa takaisin vanhaan, sairaaseen ajatteluun? Sitä en missään nimessä haluaisi, koska sh-aika oli elämäni rankinta aikaa. Olen mieluummin koko elämäni ylipainoinen, kun palaisin koskaan siihen takaisin.

Ensimmäinen kolmannes – loppuviikot ja mitä jäi käteen?

Ensimmäinen kolmannes on useimmista varmasti raskausajan raastavinta aikaa. Vointi voi olla todella heikko, huoli raskauden jatkumisesta jatkuva ja viikot tuntuvat matelevan eteenpäin. Olenkin tosi huojentunut, että olen viimein verkkaisemmallakin laskentatavalla mitattuna päässyt keskiraskauteen, eli viikkoja on tänään 14+1.

Jotta välttyisin liialta kertaamiselta, tässä raskausoirepostaukset alkuraskauden ajalta:

Raskausoireet ennen plussaa

Raskausoireet rv 5-6

Raskausoireet rv 7-8

Mitä raskausoireisiin tulee, viikot 9-14 olivat hyvin vaihtelevia. Pahoinvointi jatkuu edelleen tähän päivään saakka ja ruoka maistuu huonosti. Pahin väsymys hellitti joskus tuossa parisen viikkoa sitten, mutta ironisesti samoihin aikoihin tilalle tulivat uniongelmat. Ehjiä yöunia olen nukkunut hyvin harvoin ja useimpina aamuöinä heräilenkin useamman kerran ennen kellon soittoa.

Sykkeet ovat alkaneet liikkuessa kohota paljon normaalia korkeammiksi ja ne myös pysyvät korkealla kauan. Konkreettisin esimerkki on varmaankin se, että salilla sarjataukojen välissä on pakko istua, koska syke ei muuten laske lainkaan alle 120:n. Salitouhut ovatkin jääneet nyt tosi vähiin, mutta yritän taas aktivoitua asian suhteen. Kokonaisuudessaan vointi on nyt hieman parempi kuin esimerkiksi reilu kuukausi sitten ja olenkin tähän olotilaan ihan suhteellisen tyytyväinen.

Mitä painoon tulee, ensimmäisestä kolmanneksesta jäi käteen vajaan kilon verran. Paino ensin jopa laski pahoinvoinnin vuoksi, mutta juuri kolmanneksen vikalla viikolla se kääntyi hienoiseen nousuun. Turvotus on laskenut jo aikapäivää sitten ja välissä olikin varmaan noin reilun kuukauden ajanjakso, jolloin vatsa oli herätessä aika normaali. Nyt tuntuisi vähän siltä, että raskausvatsa ja kohtu alkaisivat oikeasti näkymään ja toivonkin, että masu ilmaantuisi mahdollisimman pian. Odotan sitä jo tosi paljon! Nyt vatsa on ihan alaosasta pömpöttävä ja näyttää juurikin siltä, että olisin syönyt ne pari kebabbia pahimpaan krapulaan.

Mitä parhaimpiin juttuihin tulee, ultrat ovat toki olleet ekalla kolmanneksella hienoja kokemuksia.Tänä aikana olen käynyt neljä kertaa ultrassa ja toki mieleenpainuvin oli parin viikon takainen nt-ultra. Oli mahtavaa nähdä miten paljon pieni oli kasvanut ja kuulla, että niskaturvotuksen määrä ja labrat olivat normaalit. Toinen kohokohta ekalla kolmanneksella on ollut sykkeiden kuuntelu, josta on ollut mulle tosi paljon iloa. Syke on löytynyt näillä viikoilla aika helposti pienen etsiskelyn jälkeen ja on tosi hienoa tajuta, että vauva liikkuu, kun sykkeen kuuluvuus vaihtelee vaikkei itse liikkuisi tai liikuttaisi anturia lainkaan. Raskausoireiden vähentyessä doppleri on myös auttanut luomaan uskoa siihen, että kaikki on silti hyvin vaikkei olo olekaan enää niin surkea.

Ultrien ja dopplerin ansiosta pahimmat pelot ovat väistyneet ja usko sen suhteen, että raskaus jatkuu loppuun asti on kasvanut jo suureksi. En olisi koskaan voinut ensimmäisten viikkojen aikana uskoa, että tuntisin oloni jo nyt näin helpottuneeksi. Toki mitä tahansa voi vielä tapahtua milloin vain, mutta oma innostus on viimein kasvanut pelkoja suuremmaksi. Varsinkin sitten, kun rakenneultra on ohi ja ollaan viikoilla, joilla vauva yritettäisiin syntyessään pelastaa, aion nauttia tästä täysin rinnoin.

Raskausoireet rv 7-8

Raskausviikko yhdeksän tulee taputeltua tänään, joten ajattelin palata hieman viikkojen 7 ja 8 fiiliksiin. Postaustahti on hiljentynyt hieman sen vuoksi, että olen ollut juhannuksen jälkeen aivan äärettömän väsynyt. Työpäivästäkään en selviä kellahtamatta sänkyyn useampia kertoja päivän aikana (jotain hyvää koronasta, kiitos etätyöt!) ja duunipäivän jälkeen yhtään minkään tekeminen tuntuu ihan mahdottomalta. Onneksi nuo jäätävät helteet nyt loppuivat ainakin toistaiseksi, koska ne puristivat aivan viimeisetkin mehut irti minusta. Mutta joo, nyt rv 7-8 tunnelmiin.

Seiskaviikon ensimmäisenä päivänä kävin ekan kerran ultrassa ja siellä todettiin sykkivä sydän oikeassa paikassa. Viikolla kuusi alkanut lievä verenvuoto jatkui seiskaviikolle, mutta loppui täysin kasiviikolla. Vuoto oli siis yhtenä päivänä kirkasta verta ja useampana ruskeaa tuhrua, mutta vuoto oli siis hyvin niukkaa kaikkina kertoina. Tämämn jälkeen verta on tullut vain yhden kerran ja sekin oli hieman rajumman seksin jälkeen. Tuo vuoto vaikutti puhtaasti siltä, että kohdunnapukka/mikä onkaan vain ärsyyntyi puuhasteluista.

Alkuraskautta riivanneet kovat vatsakipukohtaukset loppuivat lähes kokonaan näillä viikoilla ja ainoastaan juhannuksen tienoilla sain yhden kovemman kipukohtauksen.

Merkittävin turvotus katosi myös juhannuksen jälkeen, eli kasiviikon loppupuolella. Maha ei ole enää pallo 24/7 vaan näytän osan ajasta jopa ihan normaalilta! Vatsa edelleen kyllä turpoaa iltaa kohden, mutta alkuraskauden pallomahaa ei ole hetkeen näkynyt.

Etova olo jatkuu ja en olekaan laittanut ruokaa lainkaan viimeiseen kolmeen viikkoon. Ajattelin hiljalleen skarpata tämän asian kanssa, etten synnytä sitten helmikuussa jotain kolmen kilon big maccia.

Väsymys on edelleen aivan järkyttävää. Olen yrittänyt mennä aikaisin nukkumaan, mutta minulla on joko hieman vaikeuksia nukahtamisen kanssa tai sitten heräilen useaan kertaan aamuyön aikana. Viikonloput ovat hieman helpompia, koska saa nukkua rauhassa sinne ysiin/kymppiin asti eikä tarvitse herätä herätyskelloon.

Mitään uusia, ihmeellisiä oireita ei siis ole ilmaantunut vaan vanhat oireet ovat joko kadonneet tai muuttaneet muotoaan. Olo ei tunnu enää niin raskaanaolevalta ja toisina päivinä kyseenalaistankin koko raskauden. Toivon vain, että pahoinvointi ja väsymys helpottaisivat, jotta pääsisin taas takaisin salille ja ihmisten ilmoille. Postausaiheita minulla on vinot pinot perhevapaiden jakautumisesta siihen, kuinka ajattelimme selvitä vauva-arjesta postimerkin kokoisessa kaksiossa, mutta palaan näihin, kun saan raavittua hieman energiaa jostakin.

Onko niitä ollut sittenkin kaksi?

Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt jo vähän reippaammin aikaa, joten ajattelin tulla päivittelemään toisen varhaisultran kuulumisia. Kävin siis toisen kerran varhaisultrassa Perhe Artessa viime torstaina juuri ennen juhannusta. Ensimmäisen varhaisultran mukaan viikkoja piti olla 7+1 ja voi sitä helpotusta, kun pieni papu olikin kasvanut juuri sen verran.

Pieni tuhruvuoto (erityisesti seksin jälkeen) on aiheuttanut mulle aika paljon huolta ja päänvaivaa ja mainitsinkin asiasta kätilölle. Kätilön ei tarvinnut kauaa ultrata, kunnes hän sanoi, että täältä tämä vuodon syy taitaakin löytyä. Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä, kun ehdin jo pohtia kaikkia mahdollisia skenaarioita asian tiimoilta. Oikean sikiöpussin vieressä näkyi muutoin samannäköinen, mutta pienempi sirppimäinen ontelo, joka reunusti sikiöpussia.

Kätilö sanoi, että hän ei tämän perusteella pysty päättelemään, että olisiko kyseessä ollut kaksoisraskaus, josta toinen on mennyt kesken tai ollut tuulimuna vai onko kyseessä hematooma. Aktiivista vuotoa ei ontelossa kuulemma näkynyt, joka oli hyvä asia. Hän kertoi, että on mahdoton sanoa vuotaako tuo pois itsekseen hiljalleen vaiko kerralla vai imeytyykö se takaisin kohdun kudokseen. Mikäli tuo pussukka vuotaisi ulos, tulisi se kuulemma todennäköisesti pihalle reippaiden hyytymien kera joka kuulostaa tietty todella kuumottavalta.

Mua hämmentää tosi paljon se, että miten edellisessä ultrassa tuota hematoomaa/pussukkaa ei näkynyt lainkaan vaikka mulla oli vuotoa jo silloin. En ymmärrä, että mistä se olisi sinne nyt viikon aikana ilmaantunut. Julkisen puolen ultra näytti kyllä olevan ainakin mun silmään aika paljon epätarkempi kuin Perhe Arten ja mun ultraaja oli myös erikoistuva lääkäri, joten ehkä hän ei yksinkertaisesti ollut vielä niin harjaantunut?

Joka tapauksessa ajattelin ottaa tuon ultrassa ilmenneen pussukan puheeksi huomenna ekassa neuvolassa, koska haluaisin, että sitä seurattaisiin edes jollain tasolla. Tiedän, ettei sille voida tehdä mitään, mutta musta olisi kohtuullista selvittää edes se, että mikä se on ja kasvaako se, eikä vaan jättää mua oman onneni nojaan.

Vaikka tuo hematooma/sikiöpussi toki minua huolettaakin, niin pääasia on se, että alkiolla oli ultrassa kaikki hyvin ja hän oli kasvanut kuten pitääkin. Täytyy kyllä sanoa, että siinä kohtaa, kun kätilö mainitsi mahdollisesta kaksoisraskaudesta, olin todella hämmentynyt. Mulla oli alusta asti jostain syystä fiilis, että niitä olisi voinut olla kaksi. En oikein usko, että toisessa pussukassa oli mitään elämää, koska se kirkkaanpunainen vuoto oli niin vähäistä, mutta tuulimunaraskauteen uskon kyllä jollain tasolla. En todellakaan surkuttele tätä asiaa, koska voihan se olla, että kyseessä tosiaan on ihan vain hematooma. Tuli silti jännä tunne, kun kätilö otti puheeksi kaksoisraskauden.

Täytyy vain toivoa, että tällä tyypillä menee kaikki hienosti ❤️