Alkuraskauden verenvuoto

Voi vittu suoraan sanottuna. Eilen mulla oli jotenkin skidisti hassu fiilis vatsassa, mutta en ajatellut siitä juurikaan sen enempää. Vatsani on ollut kipeä tässä alkuraskauden aikana muutenkin, jotenkin kuittasin sen ihan normaalina vatsakipuna. Menin puolen päivän aikaan vessaan ja siinä sitä oli paperissa. Verta. Kirkkaanpunaista verta.

Verenvuoto jatkui muutamien tuntien ajan ja sitä tuli paperiin aina vessassa käydessäni. Housuihin asti sitä ei päätynyt, eli vuoto ei ollut kovinkaan runsasta. Silti sen määrä tahri vessapaperin täysin ja muutti pöntön veden kirkkaanpunaiseksi. Yhdellä käynnillä pönttöön lorahti kaksi lähes mustaa verihyytymää, jotka olivat ehkä peukalonkynnen kokoisia. Ongin hyytymät pöntöstä ylös kissanhiekkalapiolla ja katsoin miltä ne näyttävät. Pelkkää verta, onneksi.

Verenvuoto loppui illan aikana ja toistaiseksi olen ollut täysin vuodoton siitä saakka. Toivon hartaasti, että tilanne myös pysyy tällaisena. Soitin aamulla Naistenklinikan polille, jonne mulla on aika torstaina, koska he olivat pyytäneet olemaan yhteyksissä mikäli vuotoa ilmaantuu. Puhelimessa ollut kätilö oli tosi mukava ja kertoi, että ei ole perumassa aikaa nyt tämän vuoksi. Hän sanoi myös, että vaikka verenvuoto voimistuisi kovastikin, niin edellisen raskauden kummallisuuden vuoksi minun tulee silti tulla torstaina käymään. Olin helpottunut, koska täydellinen epätietoisuus olisi ehkä pahinta tässä tilanteessa.

Kätilö kertoi, että on mahdotonta sanoa mikä tilanne on tai tulee olemaan, koska alkuraskauden keskenmenot voivat olla todella niukkavuotoisiakin. Jos tämä nyt on mennyt kesken, niin en minä näin vähällä varmasti pääse. Viime kerrallakin vuoto oli hurjasti runsaampaa vaikka toki Cytoteceillä oli varmasti oma sormensa pelissä.

Itse olen suhtautunut asiaan nyt niin, että tämä oli tässä. Mies ei pysty samaan, hän elättelee vielä toivoa ja yrittää suojella kai itseään asialta. Minä toki suon sen hänelle, mutta harmittaa, kun emme ole asian suhteen samassa paikassa. Nyt seuraavat pari päivää menevätkin varmaan aika zombina ellei vuoto esimerkiksi voimistu ja keskenmeno näytä lopulliselta. Itsekin jollain tasolla haluaisin uskoa kyseessä olleen esimerkiksi hematooma tai vaikka ulosvalahtanut kaksonen, minulla kun oli joku kummallinen ajatus siitä, että siellä voisi olla kaksi. Toisaalta juiliva alaselkäkipu enteilee pahaa, vaikka vatsaan ei enää satukaan.

Tuntuu paskalta. Tuntuu silti yllättävän vähän paskalta. Toivo kai antaa vielä minullekin voimaa.

”Sä oot kulta raskaana”

sanoi mieheni eräs päivä, kun harmittelin sitä, etten väsymykseltäni ja pahoinvoinniltani saanut aikaiseksi juuri mitään. Lause särähti korvaani ja sydämeeni tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Oli hyvin lähellä, että en vastannut hänelle ”mutta olenko?”.

Kun soitin aikaa ensimmäiselle neuvolakäynnille, hoitaja kysyi minulta monesko raskauteni on. Emmin hetken, mutta vastasin, että toinen. Ajattelin, että jossain kohtaa varmasti aikaisempi kokemukseni tulee ilmi kuitenkin. Jäin pohtimaan omaa empimistäni ja asia on todella niin, että en edelleenkään oikein osaa myöntää sitä, että olen ollut raskaana tai edes sitä, että olen raskaana juuri nyt.

Edellisen raskauden aikaan sikiökaikua ei löydetty ja tälläkään kertaa en vielä tiedä, onko kohdussani ketään. Siitä huolimatta onko ketään kotona, raskaushormonitasoni ovat nousseet ja kehoni on kehittänyt raskausoireita. Raskauden alkuna käsitetään siittiön ja munasolun hedelmöittyminen ja ilman sitä, raskaushormoni ei nouse ja oireita ei kehity. Lääketieteellisesti ajateltuna olen siis ollut raskaana kahdesti. Miksi sitä on silti niin hemmetin vaikea käsittää?

Varsinkin tuulimunaraskauksiin (jollainen ensimmäinen raskauteni saattoi olla) liittyy edelleen hieman vähättelyä. ”Eihän siellä ollut edes mitään” ja ”ethän sä menettänyt lasta”. Itsekin vähättelen kokemustani, siitähän tuo empimiseni neuvolasoiton yhteydessä kertoi. En nyt halua sen kummemmin tällä erää jauhaa tunteista joita keskenmenoon liittyy, mutta siinä kohtaa kun raskaustesti on plussa, on raskaus todella alkanut. Siinä kohtaa on ihan täysi oikeus ja myös velvollisuus mieltää itsensä raskaana olevaksi. Siihen ei tarvita sikiökaikua tai sykettä. Sillä ei ole merkitystä onko raskaus rypäleraskaus, tuulimunaraskaus tai kohdunulkoinen raskaus.

Vaikka järjellä tiedänkin sen, että olen raskaana ja minulla on oikeus sanoa niin, en edelleenkään ole saanut suustani ulos niitä sanoja ”mä olen raskaana”. Se tuntuu lähestulkoon valehtelulta. Sen sijaan, olen lähettänyt joko kuvan positiivisesta testistä tai sanonut, että ”tein positiivisen raskaustestin” (suurin osa läheisestä ei toki tiedä vielä asiasta ollenkaan). Olen jotenkin irrottanut itseni tästä yhtälöstä täysin. On olemassa se positiivinen raskaustesti ja plussaus ja sitten on olemassa minä viestintuojana. Se, että sen positiivisen raskaustestin aikaansaaneet hormonit ovat tulleet minun kropastani, on mulle edelleen suhteellisen käsittämätöntä. Ehkä virtsassani on virhe?

Kaiken minulle todeksi tekevä ultra on heti torstaiaamuna. Kävin ostamassa salaa ne H&M:n jo vähän kliseeksikin muodostuneet ”I <3 DAD” sukat ja ajattelin, että mikäli saan hyviä uutisia, annan ne miehelle yhdessä ultrakuvan kanssa. Olen jo sullonut sukat valmiiksi laukkuuni ja nyt vain odotan sitä, että saanko antaa ne miehelleni ilonkyynelien kera vai joudunko salaa kaivamaan ne sieltä ulos ja sullomaan jonnekin niin syvälle vaatehuoneeseen, että en koskaan vahingossakaan löydä niitä.

Piinapäivät jatkuvat vielä plussankin jälkeen

Eipä sitä muistanutkaan, että piinapäivät eivät todellakaan lopu plussaan vaan lähinnä alkavat siitä. Plussasin puolitoista viikkoa sitten ja tämä kymmenisen päivää on ollut heittämällä yksi elämäni piinallisimmista ajanjaksoista. Oireettomina päivinä iskee ahdistus siitä, että jonkun on oltava huonosti, koska mitään kummallisia tuntemuksia ei ole. Niinä päivinä, kun vatsakipu on kovaa, päässä pyörii vain ”no niin, nyt tämä kuitenkin menee kesken”.

Edellinen raskaus pilasi multa kyllä ihan täydellisesti alkuraskauden odotuksen ilon. Edellisen yrityksen ja sittemmin raskauden aikaan en rehellisesti sanottuna juurikaan edes ajatellut keskenmenon mahdollisuutta. Se oli asia, joka tapahtui vain joillekin eikä mulla ole lähipiirissä ketään, joka olisi asiasta koskaan edes puhunut. Siinä kohtaa, kun se napsahti omalle kohdalle, kaikki muuttui. Elämän hauraus iski täysillä päin näköä ja kun itse joutui diilaamaan sen menetyksen kanssa, pelko siitä kulkee mukana aina.

On tavallaan ihailtavaa, että toiset pystyvät suhtautumaan keskenmenoon raadollisen realistisesti ”jotain vikaa siinä olisi ollut kuitenkin, kun meni kesken” tai ”eihän tuulimunassa mitään vauvaa ole edes menetetty”, mutta itse en pysty. Toki yritän parhaani mukaan olla stressaamatta, koska tiedän varsin hyvin sen, että en itse voi tehdä asialle mitään. Jos siellä on tuulimuna, mä en sinne sikiötä saa. Jos raskaus menee kesken, mä en voi tehdä mitään pysäyttääkseni sitä. Mikään ei ole mun käsissä. Se kontrollin menettäminen on varmaan se asia, mikä tässä tuntuukin kaikista pahimmalta.

Näillä viikoilla (5+2) myöskään ultrassa ei ole välttämättä nähtävissä vielä kamalasti mitään, mistä voisi varmuudella sanoa kaiken menneen jo vituiksi. Eikä toisaalta kukaan voi minulle sykettäkään vielä lupailla. Ei siis auta muu kuin odottaa. Vittu mä vihaan odottamista. Keskenmenon jälkeen elämä ei kuukausiin ollutkaan mitään muuta kuin yhtä helvetin odottamista. Odottaminen olisi paljon helpompaa jos olisi edes joku varmuus jostain. Edes se, että siellä todella on joku.

Olen myös pissannut muutaman raskaustestin vielä tässäkin vaiheessa, viimeisimmän eilen. Testiin pamahti onneksi ne kuuluisat leffaviivat testiviivan ollessa kontrollia jopa hieman tummempi. Yksi Clearbluen digi mulla on vielä kaapissa, jonka ajattelin tehdä huomenna. En tiedä kuinka pahasti hajoan, mikäli testiin ei tule 3+. Eihän sekään varmuudella kertoisi mitään, mutta se kolmonen olisi edes joku lupaus siitä, että hormonitasot nousevat. Hcg:n nousu ei sekään tietenkään tarkoita mitään, mutta jos ne eivät nouse, se yleensä indikoi huonoa.

Vielä pitäisi jaksaa seitsemän työpäivää ja kymmenen aamuherätystä. Sen jälkeen tiedän, onko joku ketä odottaa.

Miksi rennosti ottaminen yritysaikana on niin vaikeaa?

Ihan ensimmäiseksi päivitystä! Tänään on DPO 9 ja ainakin nyt aamulla on tuntunut suhteellisen oireettomalta. Pahin turvotus ja nippailut ovat kadonneet, mutta aamun kävelylenkillä tosin hengästytti yllättävän paljon. Tissit ovat myös kipeytyneet tänään hieman, mutta sama juttu oli viime kierrossakin luteaalivaiheen loppupuolella. Lämmöt ovat pysyneet onneksi vielä tänään koholla, koska viime kierrossa ne tipahtivat jo DPO 9 vaikka tuhru alkoi vasta DPO 14. Progesteronitestin tulokset eivät ole vielä tulleet, mutta niiden pitäisi ilmaantua Puhtiin tämän päivän aikana.

Alkukierron vahvoista ”nyt me onnistutaan”-fiiliksistä huolimatta olen taas alkanut pikkuhiljaa valmistelemaan itseäni pettymystä varten. Olen myös tässä viime päivinä pohtinut sitä, että miksi on niin helkkarin hankalaa ottaa rennosti yritysaikana? Mietin tässä, että pitäisikö seuraava kierto olla täysin tikuttamatta ja mittailematta mitään, jotta mieli saisi vähän rauhoittua. Toisaalta olen niin analyyttinen ja faktoista tykkäävä ihminen, että en tiedä stressaisiko minua enemmän se, että en tiedä mitä kropassani tapahtuu.

Jos seksiä harrastaa suunnilleen joka toinen päivä aina menkkojen loppumisesta niiden alkuun, niin todennäköisyys raskaudelle on lähestulkoon sama, vaikka sitä ovista tikuttelisi ja asiasta stressaisi. Ihan rehellisyyden nimissä on pakko tosin myöntää, että en tiedä tulisiko sitä stressattua sitten siitä, että seksiä on harrastettava joka toinen päivä. Vaikka se kivaa onkin, niin varsinkin tässä korona-aikana lökäreissä möllöttäessä ei tunne itseään kyllä kovin seksikkääksi… 😄 Ehkä mieluiten otan sen stressin ainoastaan ovisviikkona ja sitten loppuajan kuusta saa harrastaa seksiä stressittömämmin.

Varsinkin, kun kierto nyt on ollut mitä on, niin haluan ehkä olla vielä ainakin hetken aikaa kartalla siitä, että lyheneekö kierto tästä vielä vai pysyykö samana. Haluaisin myös ensi kierrossa kokeilla niitä Teroja, mikäli progearvo on yhtään alakanttiin. Ne kuitenkin toimivat viime tärppikerralla!

Näistä syistä en ehkä vielä ensi kiertoon ota täysin mittaamatonta taktiikkaa, mutta mikäli tämä homma vielä pitenee, niin todennäköisesti jossain kohtaa on pakko ottaa pieni paussi. Veikkaisin, että hyvä paussin paikka olisi varmaan ensi kierrosta seuraava. Olisi mukavaa yrittää olla ainakin osa kesästä stressaamatta asiasta ja vain nauttia. Tuossa kierrossa piinapäivät kylläkin osuu sopivasti kesälomaviikolle 😅

Saako toisten vauvauutisista ahdistua?

En varmasti ole ainoa, jolla on ollut viime aikoina sellainen fiilis, että kaikki on raskaana.

Suuri osa seuraamistani vaikuttajista tuntui jo valmiiksi odottavan kesävauvaa, mutta nyt korona-aikana raskausuutisia on tullut ovista ja ikkunoista. Äitienpäivänä oli useita ilmoituksia ja ilmoitukset ovat jatkuneet myös vielä tällä viikolla. Tuntuu siltä, että osa tyypeistä on oikein odottanut äitienpäivän olevan ohi, jotta oma uutinen ei jää muiden uutisten jalkoihin. Välttelin somea äitienpäivänä ja luulin ”pahimman” olleen jo ohi, mutta lo and behold, viimeisimmät uutiset tulivat tuossa muutama tunti sitten.

Toki vauvauutiset ovat aina ihania ja varmasti suurimmalle osalle niitä elämän suurimpia uutisia ja on luonnollista, että sille omalle erityiselle uutiselle halutaan myös tilaa. Se ei kuitenkaan poista sitä, etteikö näistä julkistuksista olisi heräillyt itselle hieman pettyneitä ja ahdistuneita fiiliksiä ja etteikö jokainen ultrakuva tai söpö 1+1=3 -uutinen aiheuttaisi pientä pistoa sydämessä.

On vaikea olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että tuntee jollain tapaa ikäviä fiiliksiä toisten ilouutisista. En tiedä onko se kateutta, katkeruutta vai mitä se on, mutta se tunne tuntuu rumalta. Olen kuitenkin yrittänyt antaa itselleni anteeksi nämä fiilikset, koska lähtökohtaisesti kaikkien tunteiden tunteminen on sallittua. On eri asia missä yhteydessä ja kenelle tunteitaan päättää ilmaista, mutta omassa sydämessään saa tuntea mitä haluaa. Toki yritän myös tietoisesti ajatella positiivisesti ikävien fiilisten iskiessä, koska en missään nimessä halua velloa omissa epäreiluuden tunteessa, koska se ei hyödytä minua millään tavalla.

Täytyy myös aina pitää mielessä se, että koskaan ei voi tietää millaisen taipaleen kukakin nainen tai pariskunta on käynyt läpi päästäkseen siihen pisteeseen, että on ilouutisia kerrottavana. Keskenmenoista tai vaikeuksista liittyen raskautumiseen ei juuri koskaan puhuta ennen kuin pulla on uunissa ja niin pitkällä, että komplikaatioiden todennäköisyys on hyvin pieni. Hyvin moni ei puhu niistä asioista edes silloin. Siksi positiivisten uutisten tulvassa onkin helppo ahdistua siitä, että kaikki muut raskautuu puolivahingossa samalla kun itse jännittää sitä, että onnistuuko koskaan.

Nostan hattua kaikille niille naisille, jotka puhuvat menetyksestään sen sattuessa eivätkä jää odottamaan onnistunutta raskautta, jotta uskaltavat kertoa asiasta. Se vaatii uskomattoman paljon rohkeutta ja olenkin hieman pettynyt itseeni, etten ole pystynyt samaan. Tuntuu pahalta joutua myöntämään epäonnistuneensa (koska siltä se tuntuu) ja samalla todeta, että ei ole onnistunut vieläkään. Eihän kukaan halua myöntää tappiota jos suuntaa parempaan ei ole tiedossa vaan ainut asia mikä on jäljellä, on epävarmuus.

Pelkuruudestani huolimatta olen kuitenkin tullut siihen päätökseen, että jos joskus onnellisesti alan odottamaan ja pääsen ensimmäisen kolmanneksen yli, aion raskaudesta kertoessani tehdä sen jollain tapaa selväksi, että tie ei ole ollut helpoin. Vaikka en pystynytkään kertomaan menetyksestä siinä hetkessä (enkä vieläkään), haluan kuitenkin antaa jotain vertaistukea ja toivoa heille, jotka mahdollisesti joutuvat kokemaan saman.

Yritetään muistaa, että kaikki tunteet on sallittuja. Jos muut onnistuvat ja itseltä raskaaksi tuleminen ei vain tunnu luonnistuvan, on kateuden ja epäreiluuden fiilikset täysin ok ja erittäin inhimillisiä. Vaarallista on ainoastaan se, jos siihen paskaan jää vellomaan.