Unpopular opinion – raskaus ei ole sairaus, miksi siis saikutat jatkuvasti?

Pahoittelut provosoivasta otsikosta, mutta antakaa mun selittää mitä tarkoitan. Inspis tämän postauksen kirjoittamiseen tuli omasta helmikuisten wa-ryhmästä. Raskaus itsessään ei ole sairaus, mutta on paljon raskauden aiheuttamia oireita (tai jopa ihan suoranaisia sairauksia), jotka vaativat poissaoloa töistä. En missään nimessä tarkoita sitä, että töissä pitäisi olla jos kokee olevansa siihen kykenemätön, oli raskausviikkoja kassassa sitten kuusi tai kolmekymmentäkuusi.

Tämä postaus sai alkunsa siitä, kun musta alkoi tuntumaan siltä, että on olemassa ihmisiä, joiden hanskat tippuu hyvin nopeasti sen jälkeen, kun ollaan saatu pari viivaa tikkuun. Sairauslomaa haetaan saman ihmisen toimesta useista eri syistä. On selkäsärkyä, vatsakipua, päänsärkyä, väsymystä, etovaa oloa ja ties mitä. Kaikki näistä vaativat ehdottomasti sairauslomaa ja ovat niin pahoja, että töissä oleminen on täysin mahdotonta. Samalla kirotaan, kun työnantaja kehtaa vielä pyytää saikkulappua, eikä vain usko raskaanaolevaa. Poissaoloa pienestäkin päänsärystä perustellaan sillä, että ”pitää ajatella vauvan parasta, mikään työpaikka ei ole tämän arvoinen”. Samalla päivitetään hirveissä migreeneissä Instagramia, kun ollaan ensin käyty lenkillä ja sen jälkeen binge watchataan jotain sarjaa Netflixistä.

Seuraavassa hengenvedossa kerrotaan, että ollaan jo laskettu päiviä siihen, milloin äitiysloma alkaa, että pääsee töistä pois. Aikaistettua äitiyslomaa ei haluta ottaa vaan puhutaan avoimesti siitä, että otetaan saikkua sitten jos työt eivät loppuvaiheessa enää ”maistu”.

Anteeksi, mutta mitä helvettiä? Olen täysin vastaan suomalaista ”hammasta purren töihin vaikka pää olisi kainalossa”-mentaliteettia, koska se ajaa ihmiset pahempaan fyysiseen kuntoon puhumattakaan kasaantuvista mielenterveysongelmista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joka jumalan kivusta ja särystä ei voi olla poissa, ei edes raskaana.

Ymmärrän sen, että kaikki nuo edellä mainitut kivut ja säryt voivat todellakin olla täysin lamauttavia ja sairauslomaa vaativia, mutta ei ne kaikki nyt voi jumalauta aina kasaantua samalle ihmiselle vielä kun vapaa-ajalla voidaan kaikesta huolimatta tehdä mitä halutaan. Kaikista viesteistä välittyy vitutus työnantajaa ja omaa työtä kohtaan ja tuntuu siltä, että raskaus on vain erinomainen syy olla pois sieltä maanpäällisestä helvetistä.

Älkää naiset pliis toimiko näin. Kaivatte kuoppaa itsellenne ja kaikille muille ”lapsentekoikäisille” naisille. Olkaa reippaasti pois töistä jos olo sitä vaatii, mutta älä käyttäkö raskausta tekosyynä olla pois töistä jos duunit eivät vain satu maistumaan. Tämä käytös heijastuu kaikkiin meihin naisiin, jotka ovat siinä 20-40-vuoden huitteilla. Teen vielä selväksi, että raskaussyrjintä työelämässä ei ole naisten vika ja naista ei koskaan saisi jättää palkkaamatta sen vuoksi, että hän voi potentiaalisesti haluta lapsia.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän ei myöskään tulisi tehdä omilla toimillamme raskaussyrjintää yhtään sen helpommaksi.

Milloin raskausajan ruokahaluttomuus menee jo epäterveeksi?

Pojustuksena hieman taustaani, koska postaus sivuaa syömishäiriömenneisyyttäni ja huoltani samantyylisten ajatusten lisääntymisestä.

Olen siis sairastanut teini-iässä sekä bulimiaa, että anoreksiaa. Syömishäiriöni alkoi joskus kahdeksannen luokan tienoilla, jolloin laihdutin itseni pahimmillaan alle 45 kiloiseksi. 173-senttiselle ihmiselle (joka ei muutenkaan ole rakenteeltaan kevyimmästä päästä) tuo on auttamatta liian vähän. Syömishäiriöilyni jatkui suhteellisen aktiivisena bulimiana varmaan jonnekin 21-vuotiaaksi saakka (?), jonka jälkeen olen ollut suhteellisen oireeton.

Olen painanut jo useamman vuoden ajan melko paljon ja paino onkin seilannut 78-84 kilon välillä. Tämä ei ole minua haitannut ihan hirveästi vaikka toki painaisinkin mielelläni kymmenisen kiloa vähemmän. En ole suuremmin pitänyt vartalostani viime vuosina, mutten myöskään ole vihannut sitä niin kovin kuin joskus aikaisemmin elämässäni.

Alkuraskauden pahoinvointi ja tähänkin päivään saakka jatkuva etova olo ja ruokahaluttomuus ovat aiheuttaneet sen, että vanha oireilu ja epäterveet ajatukset ovat nostaneet päätään. Aamulla pakotan itseni syömään jotain, koska en yksinkertaisesti pysty aloittamaan työpäivää ravinnotta. Ongelmat alkavat yleensä lounasaikaan ja jatkuvat siitä pahimmillaan iltaan saakka.

Mitään ei tee mieli ja en haluaisi pakottaakaan itseäni syömään. Tiedostan kyllä, että minä ja vauva tarvitsemme ruokaa, mutta samalla jotenkin perustelen sen itselleni, että kyllähän hyperemeesistä kärsivätkin synnyttävät terveitä lapsia. Syöminen ilman ruokahalua tuntuu todella vastenmieliseltä ja minun ei oikeasti tee yleensä mitään mieli ja ruoan (tai edes leivän) tekeminen ällöttää edelleen aivan helkkaristi. Olemmekin viimeksi tehneet ruokaa kotona ehkä joskus rv 6-7. Tähän on osittain vaikuttanut myös meneillään ollut remontti, mutta ehdottomasti suurempi syy on ollut oma ruokahaluttomuuteni. Plussauksen jälkeen olenkin syönyt oikeastaan vain leipää, banaania, jogurttia, jotain uuniin heitettävää valmisruokaa, pähkinöitä tai sitä takeouttia, mitä nyt on milloinkin sattunut tekemään mieli.

Huono ruokahalu on myös aiheuttanut sen, että en jaksa syödä enää läheskään samoja määriä kuin ennen. Saan tästä myös jotain sairasta tyydytystä, koska on ihana huomata, että konkreettisesti vatsalaukkuni on ilmeisesti pienentynyt. Myös nälän tunne on jotenkin miellyttävä. Jos en ole syönyt mitään aikoihin, niin en myöskään halua syödä edes mitään pientä, koska en halua ”pilata” sitä fiilistä. Tuskastun siihen, että en jaksa nälkäisenä tehdä mitään, mutta samalla en halua syödä mitään, joten kierre on valmis. Olen usein kiukkuinen ja nälkäinen, mutta ongelmaan ei löydy ratkaisua. Säälin miestäni, koska hän yrittää parhaansa mukaan keksiä minulle jotain syötävää, mutta usein ammun alas kaikki ideat. Myös painonnousu on ollut toistaiseksi olematonta ja siitäkin olen tuntenut suurta mielihyvää.

Eniten pelottaakin se, että palaako ruokahalu missään vaiheessa. Olen ihan varma, että palaa, mutta se pelottaa silti. Toisaalta olen tosi iloinen siitä, että nykyään minulle riittää usein pienempikin määrä suklaata (eikä tarvitse vetää puolta levyä) tai siitä, etten syö enää määrällisesti niin paljoa kuin ennen. Samalla on jotenkin sellainen fiilis, että saako näistä asioista olla iloinen?

Uskon, että ihminen ei koskaan palaudu täysin syömishäiriöstä, vaan se voi herätä uudelleen erilaisissa elämäntilanteissa. Siksi olenkin aika hämmentynyt siitä, että saanko olla iloinen siitä, että en nyt syö kuin syöttöporsas vai olenko luisumassa takaisin vanhaan, sairaaseen ajatteluun? Sitä en missään nimessä haluaisi, koska sh-aika oli elämäni rankinta aikaa. Olen mieluummin koko elämäni ylipainoinen, kun palaisin koskaan siihen takaisin.

Ensimmäinen kolmannes – loppuviikot ja mitä jäi käteen?

Ensimmäinen kolmannes on useimmista varmasti raskausajan raastavinta aikaa. Vointi voi olla todella heikko, huoli raskauden jatkumisesta jatkuva ja viikot tuntuvat matelevan eteenpäin. Olenkin tosi huojentunut, että olen viimein verkkaisemmallakin laskentatavalla mitattuna päässyt keskiraskauteen, eli viikkoja on tänään 14+1.

Jotta välttyisin liialta kertaamiselta, tässä raskausoirepostaukset alkuraskauden ajalta:

Raskausoireet ennen plussaa

Raskausoireet rv 5-6

Raskausoireet rv 7-8

Mitä raskausoireisiin tulee, viikot 9-14 olivat hyvin vaihtelevia. Pahoinvointi jatkuu edelleen tähän päivään saakka ja ruoka maistuu huonosti. Pahin väsymys hellitti joskus tuossa parisen viikkoa sitten, mutta ironisesti samoihin aikoihin tilalle tulivat uniongelmat. Ehjiä yöunia olen nukkunut hyvin harvoin ja useimpina aamuöinä heräilenkin useamman kerran ennen kellon soittoa.

Sykkeet ovat alkaneet liikkuessa kohota paljon normaalia korkeammiksi ja ne myös pysyvät korkealla kauan. Konkreettisin esimerkki on varmaankin se, että salilla sarjataukojen välissä on pakko istua, koska syke ei muuten laske lainkaan alle 120:n. Salitouhut ovatkin jääneet nyt tosi vähiin, mutta yritän taas aktivoitua asian suhteen. Kokonaisuudessaan vointi on nyt hieman parempi kuin esimerkiksi reilu kuukausi sitten ja olenkin tähän olotilaan ihan suhteellisen tyytyväinen.

Mitä painoon tulee, ensimmäisestä kolmanneksesta jäi käteen vajaan kilon verran. Paino ensin jopa laski pahoinvoinnin vuoksi, mutta juuri kolmanneksen vikalla viikolla se kääntyi hienoiseen nousuun. Turvotus on laskenut jo aikapäivää sitten ja välissä olikin varmaan noin reilun kuukauden ajanjakso, jolloin vatsa oli herätessä aika normaali. Nyt tuntuisi vähän siltä, että raskausvatsa ja kohtu alkaisivat oikeasti näkymään ja toivonkin, että masu ilmaantuisi mahdollisimman pian. Odotan sitä jo tosi paljon! Nyt vatsa on ihan alaosasta pömpöttävä ja näyttää juurikin siltä, että olisin syönyt ne pari kebabbia pahimpaan krapulaan.

Mitä parhaimpiin juttuihin tulee, ultrat ovat toki olleet ekalla kolmanneksella hienoja kokemuksia.Tänä aikana olen käynyt neljä kertaa ultrassa ja toki mieleenpainuvin oli parin viikon takainen nt-ultra. Oli mahtavaa nähdä miten paljon pieni oli kasvanut ja kuulla, että niskaturvotuksen määrä ja labrat olivat normaalit. Toinen kohokohta ekalla kolmanneksella on ollut sykkeiden kuuntelu, josta on ollut mulle tosi paljon iloa. Syke on löytynyt näillä viikoilla aika helposti pienen etsiskelyn jälkeen ja on tosi hienoa tajuta, että vauva liikkuu, kun sykkeen kuuluvuus vaihtelee vaikkei itse liikkuisi tai liikuttaisi anturia lainkaan. Raskausoireiden vähentyessä doppleri on myös auttanut luomaan uskoa siihen, että kaikki on silti hyvin vaikkei olo olekaan enää niin surkea.

Ultrien ja dopplerin ansiosta pahimmat pelot ovat väistyneet ja usko sen suhteen, että raskaus jatkuu loppuun asti on kasvanut jo suureksi. En olisi koskaan voinut ensimmäisten viikkojen aikana uskoa, että tuntisin oloni jo nyt näin helpottuneeksi. Toki mitä tahansa voi vielä tapahtua milloin vain, mutta oma innostus on viimein kasvanut pelkoja suuremmaksi. Varsinkin sitten, kun rakenneultra on ohi ja ollaan viikoilla, joilla vauva yritettäisiin syntyessään pelastaa, aion nauttia tästä täysin rinnoin.

Oletko sinä raskaus- ja vauva-ajan projektipäällikkö?

Olen aina ollut ihminen joka tykkää suunnitella asioita. Ulkomaanmatkat, syntymäpäiväyllätykset, kodin hankinnat, uusi auto, you name it. Otan selvää mitä kaikkia vaihtoehtoja on olemassa, mitä kaikkia ominaisuuksia olisi kiva olla, mitä nähtävyyksiä olisi kiva kiertää, mistä kannattaa ostaa liput ennakkoon ja niin edelleen.

Tai siis olen ainakin onnistuneesti uskotellut itselleni, että pidän näistä asioista. Todellisuudessa ainakin osa tästä suunnitteluinnostani johtuu siitä, että kukaan muukaan ei ole suunnittelua tehnyt.

Kyse ei ole siitä, että minulla olisi jokin pakonomainen tarve olla kontrollissa, sillä rakastan tulla yllätetyksi. Rakastan sitä, kun joku muu on suunnitellut ja tehnyt kaiken ja minun tarvitsee ainoastaan tehdä tai mennä minne kerrotaan. Tällaisia kertoja on elämässäni ollut suhteellisen harvoin ja siksi olenkin varmaan päätynyt ottamaan, täysin tiedostamatta ja automaattisesti, projektipäällikön roolin useissa eri tilanteissa.

Enää en siihen kuitenkaan suostu. Ei siksi, että kokisin yhtäkkiä suunnittelun vastenmielisenä vaan siksi, että lapsi ei ole minun projektini ja projekteista poiketen, tällä ei ole päättymispäivämäärää. Lapsi ei ole auto, jonka hankinnan suunnittelu päättyy ostopäätökseen tai Wienin loma, joka kulminoituu siihen, että pääset viimein kohteeseen nauttimaan siitä hedelmästä, minkä eteen olet sellannut päivätolkulla Hotels.comia ja googlannut sormesi verille. Tämä projekti ei pääty koskaan.

Mikäli nyt teen kaiken metatyön itse (eli otan selvää, mistä asioista pitää ottaa selvää ja lopulta selvitän nämä asiat tai delegoin ne miehelle), löydän itseni myöhemmin ainoana aikuisena, joka ottaa selvää esimerkiksi siitä, miten päiväkotiin ilmoittaudutaan ja mitä kaikkea sinne pitää ottaa mukaan. Löydän itseni aikuisena, joka hoitaa kaiken lapseen liittyvän itse, koska se on helpompaa, kun minä tiedän enemmän asioista muutenkin.

Ennen päiväkotiin menoa mahtuu vielä miljoona muuta asiaa, joita en tiedä, mutta joista pitää ottaa selvää. Koko vauvan hoito (kummallakaan meistä ei ole kokemusta asiasta) eli miten vauvaa nukutetaan, kuinka usein imetetään, miten vaippa vaihdetaan, mitä kaikkea vauvalle pitää ostaa, minkä kokoinen on vastasyntyneen hattu ja niin edelleen. En halua lähteä siihen, että minä itse otan selvää kaikesta ja jaan tämän selvitetyn ja haarukoidun tiedon valmiiksi pureskeltuna miehelleni. Ihan yhtä pihalla me tässä ollaan ja hän on varmasti yhtä kykenevä selvittämään asioita kuin minä.

Kirjoitukseni pointti on herätellä teitä muita oman elämänsä projektipäälliköitä siihen, että tämä projekti ei ole samanlainen kuin yksikään aiempi. Tämä projekti on pakko suorittaa jo varhaisesta tiedonhakuvaiheesta saakka yhdessä tai muuten vuosien mittaan käy väistämättä niin, että lapsesta alkaa tulla enemmän sinun projektisi.

On vaikea tasapainotella sen välillä, milloin jonkun asian hoitaminen yksin on luontevaa, koska toinen pitää asiasta enemmän ja sen milloin toisen pitäisi silti tietää asioista edes jotain. Uskon, että tämä on yksi sellaisista asioista. Esimerkiksi vaate- ja tarvikehankinnat jäävät usein äidin harteille, koska äiti tykkää kierrellä kirppareita tai tutkia millaiset vaunut olisivat kivat. Kannattaa kuitenkin ensin kysyä itseltään sitä, kuinka paljon todella haluaa hoitaa näitä asioita yksin ja kuinka suuri osuus tulee opituista rooleista tai vanhoista tavoista. Vauvaprojektissa on LOPUTON määrä työtä ja selvitettäviä asioita ja on todella tärkeää tunnistaa nämä työnjaot jo raskausaikana. Raskaudessa ollaan kuitenkin uuden äärellä ja opittuja tapoja on nyt helppo muuttaa. Lapsen synnyttyä asia on täysin toinen. Jos raskausaika on ollut äidin projekti, on lapsen synnyttyä isän paljon vaikeampi hypätä kylmiltään puikkoihin ja ottaa vastuuta vauvastaan.

Ahdistus ennen nt-ultraa

Alkuraskauden jatkuva ahdistus ja stressi raskauden etenemisestä alkaa jo todella ottaa päähän. Huomenna alkaa 12. raskausviikko ja en voi sanoa olevani yhtään sen vähempää stressaantunut kuin puolitoista kuukautta sitten. Vaikka viimeisin varhaisultrani olikin 8+5 ja keskenmenon todennäköisyys tuon jälkeen on todella pieni, en voi olla jatkuvasti ajattelematta sitä, onko kaikki edelleen hyvin. Miscarriage Odds Reassurerin mukaan todennäköisyys keskenmenoon 8+5 on 3,8 prosenttia. Tänään 10+6 se olisi enää 2,1 prosenttia. Silti suhtaudun raskauden jatkumiseen enemmän skeptisin kuin luottavaisin mielin. Puhun edelleen jatkuvasti siinä muodossa, että ”jos saamme vauvan” ja ”jos kaikki menee hyvin”. En suoraansanottuna kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka voivat heti plussan jälkeen suhtautua raskauteen täysin levollisesti ja optimistisesti.

Kävin perjantaina alkuraskauden labroissa ja tänään olen stressannut sitä, etteivät mitkään tulokset näy vieläkään Oma Kannassa vaikka suurimmalla osalla ne tupsahtavat sinne jo samana päivänä. Tiedän, että tämä nyt on ihan typerä asia stressata, mutta oli pakko laittaa sähköisen asioinnin kautta viestiä asiasta. nt-ultra olisi ensi viikon keskiviikkona ja sen odottelu tuntuu helvetin tuskalliselta. Olisin halunnut mennä neuvolaan kuuntelemaan sydämenääniä, mutta sain vakuuteltua itselleni, että se olisi todennäköisesti huono idea. Olen lievästi ylipainoinen, joten olisi ihan mahdollista, että sydänäänet eivät kuuluisi vielä tässä vaiheessa. Se aiheuttaisi vain kahta kauheammin huolta ja nt-ultran odotus olisi tuplasti piinallisempaa.

Mitä sydänääniin tulee, niin tilasin netistä dopplerin, koska ajattelin, että viikot nt-ultran ja rakenneultran välissä ovat varmasti todella pitkiä, kun vauvan liikkeitä ei vielä tunne ja ei voi olla varma siitä, onko siellä mikään enää hengissä. Valitettavasti tilasin sen rahansäästön toivossa toiselta puolelta maailmaa ja saan odotella sitä varmaankin vielä kuun loppuun saakka…

Raskausoireet ovat tässä vaiheessa hieman hälvenneet ja muuttaneet muotoaan, joka on toki omalta osaltaan lisännyt ahdistusta ja stressiä. Pahoinvointi on helpottanut melko paljon vaikka eilen olikin pitkästä aikaa yksi harvoista päivistä, jolloin laatta lensi ihan kaaressa. Rintojen arkuus ja väsymys on myös helpottanut hieman vaikka olenkin edelleen toisina päivinä täysin zombi.

Mietin tosi usein sitä, että jos kaikki sujuu hyvin, milloin pystyn nauttimaan tästä? Milloin todella uskallan ajatella, että meille tulee vauva? En usko, että ahdistus lievittää vielä nt-ultrankaan jälkeen. Ehkä vähän, mutta veikkaan, että suuri osa siitä jatkaa matkaansa vielä rakenneultraan asti. Toivon tosi kovasti, että pystyisin viimeistään silloin nauttimaan tästä ja ajattelemaan, että kaikki tulee menemään hyvin. On tosi raskasta ajatella jatkuvasti pahinta.