Ensiaskeleet elektiiviseen sektioon – ensikäynti pelkopolilla

Olen aikaisemmin sivunnut tätä aihetta, mutta nyt ajattelin kirjoittaa hieman enemmän (noh, sen verran kuin lyhyestä käynnistä irti sai) kokemuksestani pelkopolilla.

Kaikki lähti suuresta synnytyspelostani ja erityisesti repeämispelosta. Olen itse ollut iso vauva ja olemme mieheni kanssa molemmat pitkiä, joten en jaksa uskoa, että puserran maailmaan siroa kolmikiloista vauvaa vaan uskon hänen olevan ruumiinrakenteeltaan enemmänkin itäsaksalaista kuulantyöntäjämallia. Tämä ei luonnollisesti lievennä repeämispelkoani lainkaan ja tulinkin hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta siihen tulokseen, että haluan elektiiviseen sektion. Olen itse hieman ristiriitaisissa tunteissa asian suhteen, koska toisaalta haluaisin todella kokea alatiesynnytyksen. En kuitenkaan ole valmis ottamaan riskiä repeämästä, joten päätös on aika selvä.

Ilmaisin synnytyspelkoni neuvolassa aika varhaisessa vaiheessa, mutta minulle kerrottiin ettei lähetteitä pelkopolille tehdä ennen rakenneultraa. Tämä ilmeisesti on joku käytäntö ainakin HUSin alueella vaikka olenkin kuullut, että toiset ovat saaneet lähetteen jo paljon aikaisemmin. Itse olin kuitenkin valmis odottamaan, koska pelko ei varjostanut raskautta liiemmin.

Lähete tehtiin rakenneultran jälkeisessä neuvolassa. Terveydenhoitaja kirjoitti todella kivan ja tilannettani kuvaavan lähetteen ja kirjasi siihen toiveeni nähdä suoraan lääkäri ja skipata yleinen kätilön ensikäynti. Seuraavana päivänä minulle soitettiin Espoon sairaalasta, jota toivoin synnytyssairaalakseni. Sain yllätyksekseni kaksi lääkäriaikaa, joista ensimmäinen pelkopoliaika oli 29+3 ja toinen 36+0. Samalla minua yritettiin saada osallistumaan Nyytti-ryhmään, mutta koska sektiotoiveeni oli ehdoton ei ryhmästä olisi ollut minulle apua, joten kieltäydyin.

Kun ensimmäinen pelkopoliaika alkoi lähestymään, minua alkoi pelottamaan todella, että saisin sektiolupauksen vasta synnytystapa-arviossa 36+0. Olin stressaantunut ja ahdistunut ennen käyntiä ja olin pohtinut liudan argumentteja, joilla olisin perustellut sektiolupaustarpeeni. Onneksi näitä argumentteja ei kuitenkaan tarvittu. Jorvissa (äitiyspoli on Jorvin puolella) minut otti vastaan mukava naislääkäri, joka ei yrittänyt kääntää päätäni lainkaan.

Hän kysyi mitä pelkään ja mistä pelkoni on tullut. Kerroin hänelle, että pelkään repeämiä ja hän vastasi, että onneksi vain hyvin harva repeää pahasti. Kerroin tietäväni kyllä tilastolliset faktat, mutta se ei auta, koska en halua ottaa mitään riskiä siitä, että olisin se yksi sadasta, jolle niin käy. Painotin vielä, että olen yrittänyt todella miettiä asiaa ja päästä pelostani ylitse, mutta en koe, että tämä olisi asia jonka kanssa oppisin elämään. Hän ymmärsi asian ja sanoi, että ei me ketään pakoteta synnyttämään alateitse. Kerroin hänelle vielä, että minua pelottaa, että en saa päivystyssektiota jos lapsi lähteekin syntymään etuajassa. Hän sanoi, että toki sektio pyritään tekemään ellei lapsi nyt lähde heti syntymään, että sitten alatie voi toisinaan olla parempi vaihtoehto.

Lyhyen keskustelun jälkeen hän ultrasi nopeasti vauvan ja kaikki näytti olevan ok. Kokoarvion mukaan vauva oli noin 1600 grammaa, eli yläkäyrällä mentiin, kuten olinkin arvellut. Tämän jälkeen lääkäri sanoi, että älä stressaa asiasta, kyllä sinä sektioon pääset ja toivotti mukavaa loppuraskautta. Seuraavalla käynnillä käytäisiin läpi tarkemmin leikkauspäivän kulku ja sovittaisiin itse päivä. Lähdin noin 20 minuutin vastaanottokäynniltä hämmentyneenä, mutta onnellisena. Myöhemmin katsoin kannasta lääkärin kirjaukset ja teksti oli paikkaansapitävä ja hyvin kirjoitettu. Siellä myös luki selvästi, että synnytystapa on sektio.

Oloni on ollut huomattavasti kevyempi tuon käynnin jälkeen ja olen todella iloinen, että en saanut mitään alatiefanaatikkoa lääkäriä kohdalleni. Sektio on nyt luvattu ja toivon kovasti etteivät koronarajoitukset kiristy ennen tammikuun loppua. Mikäli mies ei pääsisi synnytykseen saati perhehuoneeseen, olisi se hemmetin kova isku minulle. Mutta itse en asialle mitään voi, joten yritän olla stressaamatta siitä.

Rakenneultra, kelaneuvola ja lähete pelkopolille

Siinäpä ne otsikossa jo olivatkin, asiat joita olen odottanut keskiraskaudessa eniten.

Kävimme yhdessä ylimääräisessä ultrassa rv 17, jossa saimme tietää jo pienen sukupuolen. Kyseisessä ultrassa kaikki myös näytti päällisin puolin olevan kunnossa (vaikkei toki rakenteita varsinaisesti katsottukaan), joten rakenneultra ei jännittänyt aivan niin sairaasti kuin alunperin luulin.

Ultra meni hyvin ja kesti yllättävän kauan vaikkei mitään epäselvää ollutkaan, noin 40 minuuttia. Lapsi käytiin läpi päästä varpaisiin viipalekuvamaisesti ja kätilö selitti huolellisesti jokaisen kuvan kohdalla mitä hän siitä katsoi ja mitä kuvassa näkyi. Se oli todella mukavaa, koska tuntui siltä, että kätilö todella halusi meidänkin ymmärtävän kuvauksesta jotakin. Vauvan ”ihailuun” myös käytettiin aivan riittävästi aikaa ja kätilö tulosti pyytämättä 13 (!) kuvaa mukaamme, kaikkea jalkapohjista sivuprofiiliin. Käynnistä jäi todella positiivinen ja ihana kuva ja olinkin tosi mielissäni kokemuksesta. Painoarvioksi tuli 20+1 viikoilla 333 grammaa ja kaikki mitat olivat päivälleen oikein, mitä nyt pään ympärysmitta laahasi parisen päivää jäljessä.

Mini nielemässä lapsivettä ja loikoilemassa 😍

Kelaneuvola ja erityisesti 22 raskausviikon täyttyminen tuntui itselle tosi valtavalta merkkipaalulta. Tuntuu siltä, että nyt olen oikeasti jollain mittapuulla äiti. Mikäli pienelle tapahtuisi jotakin, olisin oikeutettu äitiyslomaan ja asiasta puhuttaisiin kohtukuolemana eikä keskenmenona. Kyllä, tosi hilpeä tapa ajatella asiaa, tiedän 😅

Mulla oli kelaneuvola onneksi jo 22+3 eli samalla viikolla, kun tämä maaginen 22 viikkoa täyttyi. Tämä neuvola oli ensimmäinen, joka ei tuntunut turhalta vaan oli oikeasti tosi mukava käynti. Mun terveydenhoitajat on vaihtuneet joka käynnillä ja nyt viimein tapasin sen, joka tulee olemaan mun th myös jatkossa. Hän oli onneksi todella ihana ja mun kanssa samalla aaltopituudella.

Käynnillä tehtiin kaikki perusmittaukset ja ekaa kertaa tarkistettiin mm. hemoglobiini ja sf-mitta. Olin aika yllättynyt, että hemoglobiini oli jopa noussut rv 10 labroista! Toki sormesta ja suonesta mitattuna se heittää aina, mutta tuosta voisi päätellä ettei nyt ainakaan dramaattista laskua ole tapahtunut. Sf-mitta mitattiin th:n ja th-opiskelijan toimesta kahteen kertaan ja olin vähän järkyttynyt, kun se oli 24 cm eli yläkäyrän yläpuolella. Kuulemma ekalla mittauksella ei ole niin merkitystä eikä siitä voi päätellä mitään, vaan pitää jäädä seuraamaan miten mitta kehittyy. Olen silti ihan varma, että jättivauva tästä tulee ja se olikin yksi syy, miksi halusin pelkopolilähetteen.

Lieviä 😳-fiiliksiä herättänyt ensimitta

Th kysyi yllätyksekseni kirjataanko lähetteeseen, että haluan suoraan tapaamaan lääkäriä ja ehdottomasti halusin. Mulla on siis ehdoton sektiotoive, enkä näe alatiesynnytystä minkäänlaisena mahdollisuutena. Th kirjoitti todella asiallisen ja hyvän lähetteen (katsoin sen OmaKannasta) ja seuraavana arkipäivänä sainkin soiton Jorvin äitiyspoliklinikalta. Sain yllätyksekseni heti kaksi lääkäriaikaa, toisen marraskuun puoleenväliin (oliko rv 29+jotain) ja toisen sillon, kun raskausviikkoja on mittarissa tasan 36. En siis ”joudu” onneksi kätilölle lainkaan, koska kohdallani se olisi täysin turhaa. Nyt vain jännitän sitä, kuinka kovasti saan tapella, että saisin jo ensimmäisellä käynnillä kirjauksen sektiolupauksesta. Oma stressi lievenisi huomattavasti jos lupaus kirjattaisiin jo tuolloin, enkä joutuisi jännäämään viimeiselle kuukaudelle asti. Olen kuitenkin kuullut niin paljon negatiivista pelkopolikäynneistä ja siitä millaista taistelua se on, että en odota paljoa. Yritän kuitenkin suhtautua tulevaan mahdollisimman positiivisesti, koska kierroksien nostattaminen ja stressaaminen etukäteen ei ainakaan paranna oloa.