Tunnelmia nt-ultrasta 12+0

Tiistai-iltana alkoi pikkuhiljaa hiipimään nt-ultrajännitys puseroon ja koko tiistain ja keskiviikon välinen yö menikin hyvin pitkälti sängyssä unettomana kieriessä. Keskiviikkoaamu meni töiden osalta ihan harakoille, koska en pystynyt keskittymään yhtään mihinkään ja juoksin vessassa aamun aikana valehtematta noin viitisentoista kertaa.

Onneksi ultraan päästiin lähtemään jo hieman ennen puolta kahtatoista, eikä tuskaa tarvinnut kestää iltapäivään asti. Pk-seudulla kaikki normaalit ultrat hoidetaan Bulevardilla ja odotushuoneessa olikin vastassa useita yhtä jännittyneen ja hiljaisen oloisia odottajia puolisoineen. Ajat olivat vajaan 10 minuuttia myöhässä, mutta onneksi lyhyen odotuksen jälkeen pääsin viimein piinapenkkiin.

Vastassa oli kokeneen oloinen, hieman vanhempi kätilö, joka oli jämäkkä, mutta silti mukava. Hyvin lyhyen alkujutustelun jälkeen oli aika käydä makuulle ja kätilö levitti kylmää ultrageeliä vatsalle. Tässä hetkessä musta tuntui siltä, että olisin voinut räjähtää ahdistuksesta. Pohdin vain sitä, mitä ruudulla näkyisi, kun hän viimein painaa anturin mun vatsalle.

Onneksi ahdistukseni ehti kestää vain muutaman sekunnin ajan, kun ruudulle tuli jo meidän pieni ihme lepattavine sykkeineen. Tuntui täysin absurdilta, että se tyyppi on edelleen elossa ja vaikutti hyvin kasvaneelta. Sitä hän olikin, koska 12+0 sijasta pieni nyytti vastasi mitoiltaan 12+2. Laskettu aika siirtyi siis helmikuun ensimmäiselle päivälle. Tää oli tosi mielenkiintoista siinäkin mielessä, että edellinen hedelmöittymisajankohta ei mätsännyt ollenkaan tikutetun oviksen ja lämmönnousun kanssa, mutta nyt siinä on täydellinen järki.

Pieni potki, kieri ja heilutti käsiään ultran aikana. Oli ihan mielettömän hienoa nähdä villisti vispaavat jalat ja viisi sormea. Niskaturvotuksen määrä oli ainoastaan 0,89 mm ja jo samana iltana tulikin Omapostiin kirje, jossa kerrottiin ettei kohonnutta riskiä Downiin ole. Riskilukuja en edelleenkään tiedä, mutta ajattelin kysyä niistä parin viikon päästä neuvolassa. Kirjeen jälkeen pystyin viimein hengähtämään ja tunne siitä, että kaikki on oikeasti nyt ihan hyvin valtasi viimein mut.

Itse ultraus kesti aika kauan, noin 20 minuutin ajan. Tyyppi oli ensin täydellisessä asennossa niskaturvotuksen mittausta varten, mutta kätilö käytti ajan vauvan esittelyyn ja sydänäänien kuuntelemiseen (jotka oli ihana kuulla ensimmäistä kertaa!), joten hän ehti kääntyä huonompaan asentoon. Sen jälkeen hän ilmeisesti nukahti, koska tyyppi ei enää halunnutkaan pyörähdellä samaan tapaan kuin aluksi. Kätilö joutui aika kovaakin höykyttämään vatsaa, jotta pieni kääntyisi oikein. Onneksi se onnistui ja turvotus saatiin hyvin mitattua. Loppuillan ajan mulla oli vatsa hieman kipeä, koska tosiaan tuo painelu ja heiluttelu kesti aika kauan.

Ultrassa tuli myös ilmi, että istukka on tällä hetkellä etuseinässä. Halusin tietää istukan sijainnin, koska jos se on edessä niin voin hieman rauhallisimmin mielin odotella liikkeiden tuntemista. Toki istukka voi vielä liikkua rakenneultraan mennessä, mutta sen näkee sitten. Rakenneultra onkin varattu mun syntymäpäiväaamulle ja voi miten toivonkin, että saisin sieltä parhaita synttäriuutisia ikinä.

Nt-ultra oli kyllä tosi hieno kokemus vaikken sen aikana liikuttunutkaan. Olin (me molemmat oltiin) aika jäässä, koska en vieläkään ihan sisäistä sitä, että mun sisällä kasvaa ihminen. Oli kuitenkin ihan älyttömän helpottavaa nähdä, että kaikki vaikutti hyvältä ja kohonnutta down-riskiä ei ollut. Nyt vain odottelen edelleen dopplerin saapumista (se on jo Suomessa!), jotta pääsen fiilistelemään vauvan sykettä myös kotona.