Unpopular opinion – raskaus ei ole sairaus, miksi siis saikutat jatkuvasti?

Pahoittelut provosoivasta otsikosta, mutta antakaa mun selittää mitä tarkoitan. Inspis tämän postauksen kirjoittamiseen tuli omasta helmikuisten wa-ryhmästä. Raskaus itsessään ei ole sairaus, mutta on paljon raskauden aiheuttamia oireita (tai jopa ihan suoranaisia sairauksia), jotka vaativat poissaoloa töistä. En missään nimessä tarkoita sitä, että töissä pitäisi olla jos kokee olevansa siihen kykenemätön, oli raskausviikkoja kassassa sitten kuusi tai kolmekymmentäkuusi.

Tämä postaus sai alkunsa siitä, kun musta alkoi tuntumaan siltä, että on olemassa ihmisiä, joiden hanskat tippuu hyvin nopeasti sen jälkeen, kun ollaan saatu pari viivaa tikkuun. Sairauslomaa haetaan saman ihmisen toimesta useista eri syistä. On selkäsärkyä, vatsakipua, päänsärkyä, väsymystä, etovaa oloa ja ties mitä. Kaikki näistä vaativat ehdottomasti sairauslomaa ja ovat niin pahoja, että töissä oleminen on täysin mahdotonta. Samalla kirotaan, kun työnantaja kehtaa vielä pyytää saikkulappua, eikä vain usko raskaanaolevaa. Poissaoloa pienestäkin päänsärystä perustellaan sillä, että ”pitää ajatella vauvan parasta, mikään työpaikka ei ole tämän arvoinen”. Samalla päivitetään hirveissä migreeneissä Instagramia, kun ollaan ensin käyty lenkillä ja sen jälkeen binge watchataan jotain sarjaa Netflixistä.

Seuraavassa hengenvedossa kerrotaan, että ollaan jo laskettu päiviä siihen, milloin äitiysloma alkaa, että pääsee töistä pois. Aikaistettua äitiyslomaa ei haluta ottaa vaan puhutaan avoimesti siitä, että otetaan saikkua sitten jos työt eivät loppuvaiheessa enää ”maistu”.

Anteeksi, mutta mitä helvettiä? Olen täysin vastaan suomalaista ”hammasta purren töihin vaikka pää olisi kainalossa”-mentaliteettia, koska se ajaa ihmiset pahempaan fyysiseen kuntoon puhumattakaan kasaantuvista mielenterveysongelmista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joka jumalan kivusta ja särystä ei voi olla poissa, ei edes raskaana.

Ymmärrän sen, että kaikki nuo edellä mainitut kivut ja säryt voivat todellakin olla täysin lamauttavia ja sairauslomaa vaativia, mutta ei ne kaikki nyt voi jumalauta aina kasaantua samalle ihmiselle vielä kun vapaa-ajalla voidaan kaikesta huolimatta tehdä mitä halutaan. Kaikista viesteistä välittyy vitutus työnantajaa ja omaa työtä kohtaan ja tuntuu siltä, että raskaus on vain erinomainen syy olla pois sieltä maanpäällisestä helvetistä.

Älkää naiset pliis toimiko näin. Kaivatte kuoppaa itsellenne ja kaikille muille ”lapsentekoikäisille” naisille. Olkaa reippaasti pois töistä jos olo sitä vaatii, mutta älä käyttäkö raskausta tekosyynä olla pois töistä jos duunit eivät vain satu maistumaan. Tämä käytös heijastuu kaikkiin meihin naisiin, jotka ovat siinä 20-40-vuoden huitteilla. Teen vielä selväksi, että raskaussyrjintä työelämässä ei ole naisten vika ja naista ei koskaan saisi jättää palkkaamatta sen vuoksi, että hän voi potentiaalisesti haluta lapsia.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän ei myöskään tulisi tehdä omilla toimillamme raskaussyrjintää yhtään sen helpommaksi.

Oletko sinä raskaus- ja vauva-ajan projektipäällikkö?

Olen aina ollut ihminen joka tykkää suunnitella asioita. Ulkomaanmatkat, syntymäpäiväyllätykset, kodin hankinnat, uusi auto, you name it. Otan selvää mitä kaikkia vaihtoehtoja on olemassa, mitä kaikkia ominaisuuksia olisi kiva olla, mitä nähtävyyksiä olisi kiva kiertää, mistä kannattaa ostaa liput ennakkoon ja niin edelleen.

Tai siis olen ainakin onnistuneesti uskotellut itselleni, että pidän näistä asioista. Todellisuudessa ainakin osa tästä suunnitteluinnostani johtuu siitä, että kukaan muukaan ei ole suunnittelua tehnyt.

Kyse ei ole siitä, että minulla olisi jokin pakonomainen tarve olla kontrollissa, sillä rakastan tulla yllätetyksi. Rakastan sitä, kun joku muu on suunnitellut ja tehnyt kaiken ja minun tarvitsee ainoastaan tehdä tai mennä minne kerrotaan. Tällaisia kertoja on elämässäni ollut suhteellisen harvoin ja siksi olenkin varmaan päätynyt ottamaan, täysin tiedostamatta ja automaattisesti, projektipäällikön roolin useissa eri tilanteissa.

Enää en siihen kuitenkaan suostu. Ei siksi, että kokisin yhtäkkiä suunnittelun vastenmielisenä vaan siksi, että lapsi ei ole minun projektini ja projekteista poiketen, tällä ei ole päättymispäivämäärää. Lapsi ei ole auto, jonka hankinnan suunnittelu päättyy ostopäätökseen tai Wienin loma, joka kulminoituu siihen, että pääset viimein kohteeseen nauttimaan siitä hedelmästä, minkä eteen olet sellannut päivätolkulla Hotels.comia ja googlannut sormesi verille. Tämä projekti ei pääty koskaan.

Mikäli nyt teen kaiken metatyön itse (eli otan selvää, mistä asioista pitää ottaa selvää ja lopulta selvitän nämä asiat tai delegoin ne miehelle), löydän itseni myöhemmin ainoana aikuisena, joka ottaa selvää esimerkiksi siitä, miten päiväkotiin ilmoittaudutaan ja mitä kaikkea sinne pitää ottaa mukaan. Löydän itseni aikuisena, joka hoitaa kaiken lapseen liittyvän itse, koska se on helpompaa, kun minä tiedän enemmän asioista muutenkin.

Ennen päiväkotiin menoa mahtuu vielä miljoona muuta asiaa, joita en tiedä, mutta joista pitää ottaa selvää. Koko vauvan hoito (kummallakaan meistä ei ole kokemusta asiasta) eli miten vauvaa nukutetaan, kuinka usein imetetään, miten vaippa vaihdetaan, mitä kaikkea vauvalle pitää ostaa, minkä kokoinen on vastasyntyneen hattu ja niin edelleen. En halua lähteä siihen, että minä itse otan selvää kaikesta ja jaan tämän selvitetyn ja haarukoidun tiedon valmiiksi pureskeltuna miehelleni. Ihan yhtä pihalla me tässä ollaan ja hän on varmasti yhtä kykenevä selvittämään asioita kuin minä.

Kirjoitukseni pointti on herätellä teitä muita oman elämänsä projektipäälliköitä siihen, että tämä projekti ei ole samanlainen kuin yksikään aiempi. Tämä projekti on pakko suorittaa jo varhaisesta tiedonhakuvaiheesta saakka yhdessä tai muuten vuosien mittaan käy väistämättä niin, että lapsesta alkaa tulla enemmän sinun projektisi.

On vaikea tasapainotella sen välillä, milloin jonkun asian hoitaminen yksin on luontevaa, koska toinen pitää asiasta enemmän ja sen milloin toisen pitäisi silti tietää asioista edes jotain. Uskon, että tämä on yksi sellaisista asioista. Esimerkiksi vaate- ja tarvikehankinnat jäävät usein äidin harteille, koska äiti tykkää kierrellä kirppareita tai tutkia millaiset vaunut olisivat kivat. Kannattaa kuitenkin ensin kysyä itseltään sitä, kuinka paljon todella haluaa hoitaa näitä asioita yksin ja kuinka suuri osuus tulee opituista rooleista tai vanhoista tavoista. Vauvaprojektissa on LOPUTON määrä työtä ja selvitettäviä asioita ja on todella tärkeää tunnistaa nämä työnjaot jo raskausaikana. Raskaudessa ollaan kuitenkin uuden äärellä ja opittuja tapoja on nyt helppo muuttaa. Lapsen synnyttyä asia on täysin toinen. Jos raskausaika on ollut äidin projekti, on lapsen synnyttyä isän paljon vaikeampi hypätä kylmiltään puikkoihin ja ottaa vastuuta vauvastaan.