Ensiaskeleet elektiiviseen sektioon – ensikäynti pelkopolilla

Olen aikaisemmin sivunnut tätä aihetta, mutta nyt ajattelin kirjoittaa hieman enemmän (noh, sen verran kuin lyhyestä käynnistä irti sai) kokemuksestani pelkopolilla.

Kaikki lähti suuresta synnytyspelostani ja erityisesti repeämispelosta. Olen itse ollut iso vauva ja olemme mieheni kanssa molemmat pitkiä, joten en jaksa uskoa, että puserran maailmaan siroa kolmikiloista vauvaa vaan uskon hänen olevan ruumiinrakenteeltaan enemmänkin itäsaksalaista kuulantyöntäjämallia. Tämä ei luonnollisesti lievennä repeämispelkoani lainkaan ja tulinkin hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta siihen tulokseen, että haluan elektiiviseen sektion. Olen itse hieman ristiriitaisissa tunteissa asian suhteen, koska toisaalta haluaisin todella kokea alatiesynnytyksen. En kuitenkaan ole valmis ottamaan riskiä repeämästä, joten päätös on aika selvä.

Ilmaisin synnytyspelkoni neuvolassa aika varhaisessa vaiheessa, mutta minulle kerrottiin ettei lähetteitä pelkopolille tehdä ennen rakenneultraa. Tämä ilmeisesti on joku käytäntö ainakin HUSin alueella vaikka olenkin kuullut, että toiset ovat saaneet lähetteen jo paljon aikaisemmin. Itse olin kuitenkin valmis odottamaan, koska pelko ei varjostanut raskautta liiemmin.

Lähete tehtiin rakenneultran jälkeisessä neuvolassa. Terveydenhoitaja kirjoitti todella kivan ja tilannettani kuvaavan lähetteen ja kirjasi siihen toiveeni nähdä suoraan lääkäri ja skipata yleinen kätilön ensikäynti. Seuraavana päivänä minulle soitettiin Espoon sairaalasta, jota toivoin synnytyssairaalakseni. Sain yllätyksekseni kaksi lääkäriaikaa, joista ensimmäinen pelkopoliaika oli 29+3 ja toinen 36+0. Samalla minua yritettiin saada osallistumaan Nyytti-ryhmään, mutta koska sektiotoiveeni oli ehdoton ei ryhmästä olisi ollut minulle apua, joten kieltäydyin.

Kun ensimmäinen pelkopoliaika alkoi lähestymään, minua alkoi pelottamaan todella, että saisin sektiolupauksen vasta synnytystapa-arviossa 36+0. Olin stressaantunut ja ahdistunut ennen käyntiä ja olin pohtinut liudan argumentteja, joilla olisin perustellut sektiolupaustarpeeni. Onneksi näitä argumentteja ei kuitenkaan tarvittu. Jorvissa (äitiyspoli on Jorvin puolella) minut otti vastaan mukava naislääkäri, joka ei yrittänyt kääntää päätäni lainkaan.

Hän kysyi mitä pelkään ja mistä pelkoni on tullut. Kerroin hänelle, että pelkään repeämiä ja hän vastasi, että onneksi vain hyvin harva repeää pahasti. Kerroin tietäväni kyllä tilastolliset faktat, mutta se ei auta, koska en halua ottaa mitään riskiä siitä, että olisin se yksi sadasta, jolle niin käy. Painotin vielä, että olen yrittänyt todella miettiä asiaa ja päästä pelostani ylitse, mutta en koe, että tämä olisi asia jonka kanssa oppisin elämään. Hän ymmärsi asian ja sanoi, että ei me ketään pakoteta synnyttämään alateitse. Kerroin hänelle vielä, että minua pelottaa, että en saa päivystyssektiota jos lapsi lähteekin syntymään etuajassa. Hän sanoi, että toki sektio pyritään tekemään ellei lapsi nyt lähde heti syntymään, että sitten alatie voi toisinaan olla parempi vaihtoehto.

Lyhyen keskustelun jälkeen hän ultrasi nopeasti vauvan ja kaikki näytti olevan ok. Kokoarvion mukaan vauva oli noin 1600 grammaa, eli yläkäyrällä mentiin, kuten olinkin arvellut. Tämän jälkeen lääkäri sanoi, että älä stressaa asiasta, kyllä sinä sektioon pääset ja toivotti mukavaa loppuraskautta. Seuraavalla käynnillä käytäisiin läpi tarkemmin leikkauspäivän kulku ja sovittaisiin itse päivä. Lähdin noin 20 minuutin vastaanottokäynniltä hämmentyneenä, mutta onnellisena. Myöhemmin katsoin kannasta lääkärin kirjaukset ja teksti oli paikkaansapitävä ja hyvin kirjoitettu. Siellä myös luki selvästi, että synnytystapa on sektio.

Oloni on ollut huomattavasti kevyempi tuon käynnin jälkeen ja olen todella iloinen, että en saanut mitään alatiefanaatikkoa lääkäriä kohdalleni. Sektio on nyt luvattu ja toivon kovasti etteivät koronarajoitukset kiristy ennen tammikuun loppua. Mikäli mies ei pääsisi synnytykseen saati perhehuoneeseen, olisi se hemmetin kova isku minulle. Mutta itse en asialle mitään voi, joten yritän olla stressaamatta siitä.

Entä jos raskausaika onkin yhtä helvettiä?

Tunnelmia viimeiseltä kolmannekselta, olkaa hyvät 😅

Edellisestä päivityksestä onkin vierähtänyt jo kuutisen viikkoa aikaa. Työtilanne stressaa ja opinnäytetyökin odottaa tekemistään. Suurin syy hiljaisuudelle on kuitenkin ollut ennalta arvaamattoman raskas raskaus.

Jossain viikon 26 tienoilla olin aivan järjettömän väsynyt noin viikon ajan vaikkei mikään mielestäni muuttunut. Nukuin ihan hyvin ja söin normaalisti, mutta silti olisin voinut nukahtaa uudelleen jo ennen lounasaikaa. Samaan aikaan hemoglobiini droppasi noin 15 pykälällä ja veikkaan, että tällä oli suuri vaikutus olotilaani. Olen yrittänyt syödä lisärautaa entistäkin ahkerammin ja olo onneksi kohentui melko nopeasti.

Väsymyksestä päästyäni sain kuitenkin pian taakakseni jumalattomat harjoitussupistukset. Ihan sama mitä teen vai teenkö mitään, niin kohtu kovettuu ja pysyy kivikovana tuntikausia. Nämä eivät todellakaan ole kivuttomia vatsan kovettumisia vaan koko vatsaa kiristää todella ikävästi enkä voi olla pystyssä lainkaan. Mikäli teen mitään, jossa joudun rasittamaan itseäni fyysisesti (jos edes kävelen paria minuuttia kauempaa) tulee supistuksiin lisäksi menkkamaista kipua alavatsalle, särkyä alaselkään ja minun on pakko pysähtyä tai istua alas. En olekaan voinut käydä edes kävelyillä enää useaan viikkoon, koska homma menee lähinnä siihen, että nojailen tuskissani lyhtypylvääseen.

Olin viikon sairauslomalla rv 28 tienoilla, koska en pystynyt enää edes istumaan supistuksien vuoksi. Tämän saikun jälkeen olin töissä pari viikkoa ja olen nyt uudelleen kahden viikon sairauslomalla. Olen tuntenut ihan valtavaa syyllisyyttä saikusta, mutta en todella voi istua tuntia kauempaa, joten ei päätetyöstäkään tule yhtään mitään. Tätäkin tekstiä kirjoitan puhelimella sängyssä maaten. Tämän sairausloman jälkeen minulla olisi vielä kaksi viikkoa töitä ja ne kaksi viikkoa aion sinnitellä vaikka se veisi kaikki mehut.

Terveyskeskuslääkäri lähetti minut äitipolille tsekkaukseen näiden supistuksien takia ja siellä onneksi kaikki näytti hyvältä. Kohdunkaulaa oli jäljellä 3,7 cm ja kohdunsuu vaikutti normaalilta. Olin hieman yllättynyt, kun lääkäri oli sitä mieltä, että minun ei tarvitsisi pelätä kipua vaan voisin tehdä kaikkea ihan normaalisti vaikka sattuisi. Kuulemma paikat olisivat auenneet jo jos ne olisivat auetakseen. Mielestäni tuo kuulosti todella kummalliselta neuvolta ja muutenkin koko lääkärin asenne kipuihini oli hyvin vähättelevä. Vaikka paikat eivät ole nyt auki, mistä hän tietää etteivät ne aukea myöhemmin? Mitä olen lueskellut, niin toisilla on tapahtunut muutoksia kohdunkaulan suhteen hyvinkin nopeasti.

Supistuksien lisäksi vaivana on ollut jo kauan kova närästys, johon ei tunnu auttavan mikään. Supistusherkkyyden vuoksi minun on maattava paljon ja makuuasennossa närästys vain pahenee, joten sekään ei ole ikinä kovin mukavaa. Närästys on niin paha, että olen useana yönä herännyt siihen, että olen oksentanut. Olen aina ehtinyt vessaan, mutta on aika villi fiilis herätä siihen, että tajuaa oksennuksen olevan suussa sekunnin päästä. Onneksi olen aina herännyt tuohon, enkä oksentanut unissani.

Summa summarum, olen aika loppu. Tykkään tehdä asioita, nähdä ystäviä, käydä salilla ja ulkoilemassa. Tykkään tehdä töitä ja tuntea oloni hyödylliseksi. Nyt lähinnä makaan 90 % päivistäni ja loppuajan pyytelen ihanalta mieheltäni anteeksi sitä, että hän joutuu tekemään kaiken. Olen ollut henkisesti aika finaalissa jo usean viikon ja miettinyt paljon sitä, että olisinko lähtenyt tähän jos olisin tiennyt, että omalle kohdalle osuu näin hankala raskaus.

Toivon todella hartaasti sitä, että oloni vielä helpottuisi eikä viimeiset kaksi kuukautta menisi näin ankeissa tunnelmissa.