Miten keskenmeno muutti ajatuksiani lastensaannista?

Olen pohtinut viime aikoina sitä, kuinka keskenmeno muutti minua ja ajatuksia lapsen saamisesta. Suurin ja konkreettisin muutos omassa ajattelussa on ollut se, että nyt tiedän todella haluavani äidiksi. Tämä postaus on aika pitkä, mutta tästä asiasta minulla on paljon sanottavaa.

En ole koskaan ollut sellainen lapsi, tyttö tai nainen, joka on unelmoinut äitiydestä ja joka on kokenut äidiksi tulemisen jollain tapaa oikeana. En muista lapsuudessani omistaneeni ainuttakaan vauvanukkea, enkä todellakaan työnnellyt leikkivaunuja pitkin pihamaita. Teininä ja nuorena aikuisena suorastaan inhosin lapsia ja koin ne lähinnä rasittavina ja pahanhajuisina pieninä olentoina.

Vietin myös liki kymmenen vuotta elämästäni ja valtaosan kaksikymppisistäni seurustellessa edellisen avomieheni kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut minkäänlaisia lapsihaaveita. Olen hiljattain pohtinut tätä asiaa ja en oikeastaan muista, että olisimme edes keskustelleet aiheesta juuri koskaan. Meillä oli vain jonkinlainen konsensus siitä, että meidän elämäämme eivät lapset kuulu.

Näin jälkikäteen ajateltuna olenkin pohtinut sitä, että oliko hän se syy, etten edes koskaan ajatellutkaan lapsia vai oliko se tunne todella minun omani. Johtuiko äidillisten fiiliksien puuttuminen pelkästään väärästä miehestä? Hän ei missään nimessä ollut mies, jonka kanssa olisin voinut ikinä kuvitellakaan hankkivani lapsia. Sen kummemmin häntä ruotimatta hänestä puuttui valtaosa niistä piirteistä, joita haluan löytyvän siitä ihmisestä, jonka kanssa suostuisin perustamaan perheen.

Nykyisen avomieheni löydyttyä suhteemme muuttui vakavaksi melko nopeasti ja puhuimmekin lapsiaiheesta jo alkuvaiheessa. Miehelleni oli selvää, että hän haluaa joskus lapsia ja oman perheen. Itse kerroin hänelle, etten tiedä haluanko koskaan äidiksi.

Näin kuitenkin jo hyvin pian näiden keskustelujen jälkeen, että mieheni on täydellistä isimatskua. Hänellä on kaikki ne piirteet, joita lapseni isältä haluaisin ja hyvin pian oli selvää, että haluan perustaa perheen hänen kanssaan. Lopulta kestikin vain alle kaksi vuotta tapaamisestamme, että lopetimme ehkäisyn ja aloitimme yrittämisen.

Vaikka tiesin, että haluan perustaa perheen mieheni kanssa, olin kuitenkin toisinaan hieman epävarma. Olin kuitenkin vuosikaudet ajatellut, että minusta ei koskaan tule äitiä, enkä sellaiseksi niiden vuosien aikana edes halunnut. Olin omaksunut sen identiteetin, että olen vapaaehtoisesti lapseton. Saan tehdä mitä haluan, saan ajatella itsekkäästi vain omia (ja toki myös puolison) tarpeita, eikä elämäni pyöri kenenkään toisen ympärillä. Yhtäkkiä olisi pitänyt täysin muuttaa ajattelumallia ja kelailla, että minusta tulee pullantuoksuinen äiti, jonka matkahaaveet ja hitaat viikonloppuaamut muuttuvat loputtomiksi päiväkoti-harrastusralleiksi ja korvatulehduskierteiksi. Ajattelin, että onneksi minulla on aikaa totutella tähän ajatukseen, koska harvalla se nyt ekasta kerrasta tärppää.

Kun raskaustesti osoittautuikin positiiviseksi, olin iloinen, hämmentynyt ja vähän järkyttynyt. En voinut uskoa, että meillä kävi niin hyvä tuuri, että onnistuisimme ensi yrittämällä. Samalla olin järkyttynyt siitä, että nyt tämä ihan oikeasti tapahtuu. Minusta tuleekin äiti jo ensi kesänä. En oikeastaan ehtinyt edes päästä yli tuosta alkujärkytyksestä, kun raskaus menikin jo kesken.

Raskauden epäonnistuttua tunsin syyllisyyttä omista itsekkäistä ajatuksistani. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en ymmärtänyt millainen lahja mulle annettiin vaan jopa ahdistuin asiasta. Näistä syistä uskon, että tämän keskenmenon piti tapahtua. Tämä oli tarkoitettu näin. Sen piti tapahtua, jotta mä tietäisin, että mä todella haluan äidiksi. Sen piti tapahtua, jotta mä en enää ikinä ottaisi itsestäänselvyytenä uuden elämän alkua. Sen piti tapahtua, jotta mä olisin niin helvetin kiitollinen sinä päivänä, kun lopulta saan oman lapsen syliini.

En voi sanoa, ettenkö olisi uuden raskauden äärellä enää epävarma. Tottakai varmasti tulen hetkittäin kyseenalaistamaan omat kykyni, voimani ja valmiuteni vanhemmuuteen, mutta musta olisi aika huolestuttavaa jos näin ei olisi. Sen tosin voin sanoa, että keskenmenon myötä en enää kyseenalaista sitä, haluanko todella vaihtaa vapaan matkustelun, viini-illat ja pitkät aamu-unet kakkavaippojen vaihtoon ja unettomiin öihin.

Haluan. Enemmän kuin mitään muuta.

Ensimmäiset menkat keskenmenon jälkeen

They are here.

Edellisiä, Nykissä tulleita ”menkkoja” en edes jaksa laskea menkoiksi, koska vuoto oli hyvin kevyttä tiputtelua ja kuukautissuojiakaan ei tarvittu. Käsittääkseni ihan virallisesti tiputtelua ei edes lasketa kuukautisiksi?

No, anywho, eilen dpo 14 alkoi hento tiputtelu ja tänään menkat ihan sitten virallisesti alkoivat. Nää on mun ekat (!) luomumenkat muistaakseni 12 vuoteen. Aika hurjaa.

Olen toki pettynyt siitä, että emme onnistuneet tässä kierrossa, mutta samalla tää tuntuu tosi puhdistavalta. On sellainen olo, että näiden menkkojen myötä mun kroppa päästää viimein irti edellisestä raskaudesta ja ”resetoi” itsensä. Ajatus siitä, että tämän vuodon loputtua mun sisällä ei ole enää mitään raskauteen liittyvää ja että kohtu saa kasvattaa uuden, puhtaan limakalvon johon mahdollisesti uusi elämä voi tarttua, tuntuu tosi hyvältä.

Viimeisen kahden päivän ajan keskenmeno on ollut aika vahvasti mun mielessä ja olen itkenyt paljon. Olen ollut tosi pettynyt siihen, että mun kroppa piti raskaudesta kiinni niin kauan, eikä antanut mulle mahdollisuutta jatkaa eteenpäin. Epävarmuus omasta hormonitoiminnasta on aiheuttanut ahdistusta ja itseinhon tunteita, mutta nyt olo on yllättävän seesteinen ja rauhallinen.

Tuntuu siltä, että ehkä viimein olen päässyt menetyksen kanssa uuteen pisteeseen. Yli en ole vielä päässyt, enkä tiedä voinko koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että aloitin tyhjennyksen ”liian hätäisesti” enkä ottanut aikaa pohtia seuraavaa siirtoa.

Oloni on kuitenkin pitkästä aikaa varovaisen toiveikas ja usko onnistumiseen alkaa taas nostaa hiljalleen päätään.

Kummallisia välivuotoja

Mitä helvettiä nyt?

Kuten edelliseen postaukseen kirjoitinkin, CD17-18 tuli hyvin haaleaa ruskeaa vuotoa, kun kokeilin sormilla kohdun asentoa. Paperiin asti sitä ei kuitenkaan päätynyt. CD19, eli oletettu ovispäivä oli vuodoton, mutta CD20-21 tuli taas jälleen kerran hieman ruskeaa vuotoa (nyt hieman enemmän kuin aiemmin, mutta ei kuitenkaan housuihin asti vaan ainoastaan pyyhkiessä). EIlen, CD22, vuoto oli kirkkaamman punaista ja sitä tuli pieni määrä pönttöönkin asti.

Eilisessä vuodossa tuli myös ihan minimaalinen määrä hyytymää, joten en jaksa uskoa, että kyse olisi ovulaatiovuodosta. Edellisessä, raskauteen johtaneessa kierrossa, ovisvuoto oli myös superhaaleaa, eikä suinkaan kirkasta verta.

Fiilis on siis jälleen kerran aika sekava ja rehellisesti sanottuna en ymmärrä, että mitä hemmettiä mun kroppa tällä kertaa yrittää. Ehkä se on edelleen sekaisin keskenmenon jäljiltä, mutta siitä on kuitenkin aikaa jo melkein NELJÄ KUUKAUTTA, joten olisi melko toivottavaa, että kierto hakisi viimein paikkansa.

Virallisesti loppuunkäsitelty keskenmeno

Kävin jälleen tiistaina hcg-mittauksessa ja tällä kertaa tulos oli 5,8. Se ei edelleenkään ole negatiivinen (eli <5), mutta mittaukset kuulemma lopetetaan tähän. Tein vielä huvikseni raskaustestin tänään ja sain siihen edelleen hyvin, hyvin haalean viivan, joka näkyi kirkaassa päivänvalossa. Testi ei ollut edes herkkä (25 mIU), joten ilmeisesti haamuviivoja voi saada aikaiseksi hyvinkin matalilla hcg-arvoilla.

Olen melko helpottunut siitä, että mittaukset lopetettiin, mutta samalla harmittaa, että en saa ”virallisesti” negatiivista mittaustulosta. En tosin olisi voinut jatkaakaan mittauksia enää, koska olen huomenna matkustamassa viikoksi New Yorkiin. Tämän matkan piti olla ”babymoon”, eli viimeinen ulkomaanmatkamme ennen lapsen syntymää, kesällä kun emme todennäköisesti voi juuri matkustella molempien työtilanteen vuoksi. Fiilikset lähdöstä on todella ristiriitaiset ja lähes joka ilta on iskenyt sellainen fiilis, etten halua lähteä. Toisaalta tiedän, että pieni irtiotto olisi juuri se asia, jota me molemmat kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tarvitsemme. Olin jo mielessäni kuvitellut sen, että paljastamme raskauden jollakin ihanalla Top of the Rockissa otetulla kuvalla, mutta se jää nyt tällä erää pelkäksi haaveeksi.

Kiertopäivä kahdeksankymmentäkaksi

Viimeiset viikot on olleet tosi raskaita. Elämän pitää jatkua ja keskenmenossa ei voi velloa ikuisuuksiin, mutta sen venyessä kaksitoistaviikkoiseksi alkaa usko olemaan aika lopussa. Olen nyt menettänyt tätä vauvaa kaksi kertaa kauemmin kuin sain häntä kantaa.

Jos uskoisin Jumalaan, pitäisin tätä silkkana vittuiluna.

Hcg oli viime tiistain mittauksessa 7,jotain. Sen lasku on hidastunut huomattavasti viime viikkojen aikana ja onkin siinä ja siinä, onko se ensi tiistain mittauksessa jo alle viisi, joka tulkitaan negatiiviseksi. Toivoisin todella niin, koska olen lähdössä keskiviikkona reissuun ja en haluaisi viettää matkan alkupäätä musertuen taas täysin huonoista uutisista. Jokainen viikko olen elätellyt toivoa, että tulos olisi viimein negatiivinen. Jokainen keskiviikko olen kuitenkin hajonnut taas tuhansiksi palasiksi, koska kehoni ei osaa päästää tästä ihmisalusta irti.

On ollut todella vaikeaa yrittää päästä tästä lopullisesti yli, koska kroppani on edelleen ”raskaana”. Joka keskiviikko olen palannut siihen todellisuuteen, että menetän edelleen lasta. Olen onneksi aloittanut uudessa, mukavassa työssä kaksi viikkoa sitten, ja se on ollut jonkinlainen lifeline minulle. Olen saanut muuta ajateltavaa ja uusia, opittavia asioita, eikä minulla ole ollut aikaa murehtia tätä. Tosin silti olen kumpanakin keskiviikkoiltapäivänä sulkeutunut hetkeksi vessaan keräilemään itseäni, koska pettymys on tuntunut edelleen hämmentävän valtavalta. Toivon, että seuraava keskiviikko olisi viimein poikkeus.