”Sä oot kulta raskaana”

sanoi mieheni eräs päivä, kun harmittelin sitä, etten väsymykseltäni ja pahoinvoinniltani saanut aikaiseksi juuri mitään. Lause särähti korvaani ja sydämeeni tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Oli hyvin lähellä, että en vastannut hänelle ”mutta olenko?”.

Kun soitin aikaa ensimmäiselle neuvolakäynnille, hoitaja kysyi minulta monesko raskauteni on. Emmin hetken, mutta vastasin, että toinen. Ajattelin, että jossain kohtaa varmasti aikaisempi kokemukseni tulee ilmi kuitenkin. Jäin pohtimaan omaa empimistäni ja asia on todella niin, että en edelleenkään oikein osaa myöntää sitä, että olen ollut raskaana tai edes sitä, että olen raskaana juuri nyt.

Edellisen raskauden aikaan sikiökaikua ei löydetty ja tälläkään kertaa en vielä tiedä, onko kohdussani ketään. Siitä huolimatta onko ketään kotona, raskaushormonitasoni ovat nousseet ja kehoni on kehittänyt raskausoireita. Raskauden alkuna käsitetään siittiön ja munasolun hedelmöittyminen ja ilman sitä, raskaushormoni ei nouse ja oireita ei kehity. Lääketieteellisesti ajateltuna olen siis ollut raskaana kahdesti. Miksi sitä on silti niin hemmetin vaikea käsittää?

Varsinkin tuulimunaraskauksiin (jollainen ensimmäinen raskauteni saattoi olla) liittyy edelleen hieman vähättelyä. ”Eihän siellä ollut edes mitään” ja ”ethän sä menettänyt lasta”. Itsekin vähättelen kokemustani, siitähän tuo empimiseni neuvolasoiton yhteydessä kertoi. En nyt halua sen kummemmin tällä erää jauhaa tunteista joita keskenmenoon liittyy, mutta siinä kohtaa kun raskaustesti on plussa, on raskaus todella alkanut. Siinä kohtaa on ihan täysi oikeus ja myös velvollisuus mieltää itsensä raskaana olevaksi. Siihen ei tarvita sikiökaikua tai sykettä. Sillä ei ole merkitystä onko raskaus rypäleraskaus, tuulimunaraskaus tai kohdunulkoinen raskaus.

Vaikka järjellä tiedänkin sen, että olen raskaana ja minulla on oikeus sanoa niin, en edelleenkään ole saanut suustani ulos niitä sanoja ”mä olen raskaana”. Se tuntuu lähestulkoon valehtelulta. Sen sijaan, olen lähettänyt joko kuvan positiivisesta testistä tai sanonut, että ”tein positiivisen raskaustestin” (suurin osa läheisestä ei toki tiedä vielä asiasta ollenkaan). Olen jotenkin irrottanut itseni tästä yhtälöstä täysin. On olemassa se positiivinen raskaustesti ja plussaus ja sitten on olemassa minä viestintuojana. Se, että sen positiivisen raskaustestin aikaansaaneet hormonit ovat tulleet minun kropastani, on mulle edelleen suhteellisen käsittämätöntä. Ehkä virtsassani on virhe?

Kaiken minulle todeksi tekevä ultra on heti torstaiaamuna. Kävin ostamassa salaa ne H&M:n jo vähän kliseeksikin muodostuneet ”I <3 DAD” sukat ja ajattelin, että mikäli saan hyviä uutisia, annan ne miehelle yhdessä ultrakuvan kanssa. Olen jo sullonut sukat valmiiksi laukkuuni ja nyt vain odotan sitä, että saanko antaa ne miehelleni ilonkyynelien kera vai joudunko salaa kaivamaan ne sieltä ulos ja sullomaan jonnekin niin syvälle vaatehuoneeseen, että en koskaan vahingossakaan löydä niitä.

Raskausoireet rv 5-6

Olen tässä kirjoitellut ylös vähän sitä, millaisia raskausoireita on ilmaantunut milloinkin. Nämä ovat kaikki toki hemmetin yksilöllisiä (ja raskauskohtaisia), mutta ainakin minusta on kiva lueskella millaisia fiiliksiä muilla on ollut samaan aikaan.

Melkein heti plussan jälkeen (4+2 tarkemmin sanottuna) alkoi kevyt etova olo. Ruokailun jälkeen oksettaa ja ajatus ruoasta oksettaa. Samalla myös tietysti on hirveä nälkä, joten tää yhdistelmä ei ole mikään lemppari. Nyt 5+6 sama olo jatkuu edelleen ja muutama laattakin on jo lentänyt. Olo on yleensä pahimmillaan aamulla ja tasainen ällötys jatkuu usein iltapäivään saakka. Illat ovat olleet, luojan kiitos, toistaiseksi ihan siedettäviä.

Vatsa on ollut myös viimeisen viikon ajan aika normaalista poikkeava. Joko se on todella löysällä tai sitten mikään ei liiku mihinkään. Nice. En tosin tiedä kuinka paljon tämä johtuu hormoneista ja kuinka paljon siitä, että olen tosiaan syönyt juuri sitä mitä on mieli tehnyt.

Aamuheräilyt jatkuvat edelleen tuttuun malliin. Nyt en ole heräillyt niin paljoa aamuyöstä, mutta joka aamu tulee kyllä herättyä viimeistään puoli tuntia ennen kellon soittoa. En ole tästä edelleenkään kovin innoissani, koska unet jäävät maksimissaan seitsemän tunnin mittaisiksi ja olen joka ikinen iltapäivä aivan kuolemanväsynyt.

TURVOTUS. Voi elämä mikä turvotus. Aamulla herätessä pakki näyttää jotenkin normaalilta, mutta heti ensimmäisen suupalaan ja vesilasin jälkeen turvotus saapuu paikalle. Paino ei ole edelleenkään noussut, mutta maha näyttää ihan hirveältä. Turvotus alkaa jo heti rintojen alapuolelta, joten olo on varsin muumimainen.

Mulla oli aika pitkään pelkästään nännit kipeät, mutta nyt rinnatkin ovat kipeytyneet aika paljon. Aamulla ne ovat ihan ok, mutta kipeytyvät päivän mittaan ja ovat jo illalla aika arat. Nyt viimeisen parin päivän aikana olen myös ollut huomaavinani jotain pientä kasvua/pinkeyttä niissä.

Jano on myös tehnyt paluun. Se oli poissa muutaman päivän ajan tuossa vitos- ja kutosviikon taitteessa, mutta nyt viime päivinä se on palannut ihan yhtä hirveänä kuin aiemmin. Mikään vesimäärä ei riitä ja juonkin päivän aikana valehtelematta varmaan 20 reippaan kokoista vesilasillista.

Tässä hieman oireita viimeisen parin viikon ajalta. Olen tosi iloinen siitä, että jotain oireita on ollut, koska se tekee tästä jotenkin todellisempaa. Odottelen edelleen hirmusuurella jännityksellä ensi torstain varhaisultraa ja sitä, onko täällä todella joku tyyppi matkassa ❤️

Piinapäivät jatkuvat vielä plussankin jälkeen

Eipä sitä muistanutkaan, että piinapäivät eivät todellakaan lopu plussaan vaan lähinnä alkavat siitä. Plussasin puolitoista viikkoa sitten ja tämä kymmenisen päivää on ollut heittämällä yksi elämäni piinallisimmista ajanjaksoista. Oireettomina päivinä iskee ahdistus siitä, että jonkun on oltava huonosti, koska mitään kummallisia tuntemuksia ei ole. Niinä päivinä, kun vatsakipu on kovaa, päässä pyörii vain ”no niin, nyt tämä kuitenkin menee kesken”.

Edellinen raskaus pilasi multa kyllä ihan täydellisesti alkuraskauden odotuksen ilon. Edellisen yrityksen ja sittemmin raskauden aikaan en rehellisesti sanottuna juurikaan edes ajatellut keskenmenon mahdollisuutta. Se oli asia, joka tapahtui vain joillekin eikä mulla ole lähipiirissä ketään, joka olisi asiasta koskaan edes puhunut. Siinä kohtaa, kun se napsahti omalle kohdalle, kaikki muuttui. Elämän hauraus iski täysillä päin näköä ja kun itse joutui diilaamaan sen menetyksen kanssa, pelko siitä kulkee mukana aina.

On tavallaan ihailtavaa, että toiset pystyvät suhtautumaan keskenmenoon raadollisen realistisesti ”jotain vikaa siinä olisi ollut kuitenkin, kun meni kesken” tai ”eihän tuulimunassa mitään vauvaa ole edes menetetty”, mutta itse en pysty. Toki yritän parhaani mukaan olla stressaamatta, koska tiedän varsin hyvin sen, että en itse voi tehdä asialle mitään. Jos siellä on tuulimuna, mä en sinne sikiötä saa. Jos raskaus menee kesken, mä en voi tehdä mitään pysäyttääkseni sitä. Mikään ei ole mun käsissä. Se kontrollin menettäminen on varmaan se asia, mikä tässä tuntuukin kaikista pahimmalta.

Näillä viikoilla (5+2) myöskään ultrassa ei ole välttämättä nähtävissä vielä kamalasti mitään, mistä voisi varmuudella sanoa kaiken menneen jo vituiksi. Eikä toisaalta kukaan voi minulle sykettäkään vielä lupailla. Ei siis auta muu kuin odottaa. Vittu mä vihaan odottamista. Keskenmenon jälkeen elämä ei kuukausiin ollutkaan mitään muuta kuin yhtä helvetin odottamista. Odottaminen olisi paljon helpompaa jos olisi edes joku varmuus jostain. Edes se, että siellä todella on joku.

Olen myös pissannut muutaman raskaustestin vielä tässäkin vaiheessa, viimeisimmän eilen. Testiin pamahti onneksi ne kuuluisat leffaviivat testiviivan ollessa kontrollia jopa hieman tummempi. Yksi Clearbluen digi mulla on vielä kaapissa, jonka ajattelin tehdä huomenna. En tiedä kuinka pahasti hajoan, mikäli testiin ei tule 3+. Eihän sekään varmuudella kertoisi mitään, mutta se kolmonen olisi edes joku lupaus siitä, että hormonitasot nousevat. Hcg:n nousu ei sekään tietenkään tarkoita mitään, mutta jos ne eivät nouse, se yleensä indikoi huonoa.

Vielä pitäisi jaksaa seitsemän työpäivää ja kymmenen aamuherätystä. Sen jälkeen tiedän, onko joku ketä odottaa.

Raskausoireet ennen plussaa

Nyt tuli tehtyä kunnon hakukoneystävällinen otsikko, mutta tämä aihe kiinnostaa niin paljon kaikkia raskaaksi haluavia, että on pakko kirjoitella omista tuntemuksista. En edes tiedä, kuinka monta kertaa vannoin etten enää piinapäivinä googlettele mitään raskausoireita, mutta päädyin kuitenkin naputtelemaan googleen joko otsikon mukaisen tekstin tai ”raskausoireet dpo xyz”. Sama juttu oli raskaustestien kanssa. Vannoin, että teen testin aikaisintaan päivää ennen menkkojen alkamista ja kuitenkin jaksoin odotella enemmillään dpo 10 saakka.

Plussakierto oli siitä poikkeuksellinen, että siinä ei ollut oikeastaan mitään ihan kamalan poikkeuksellista. Oireet ennen plussaa eivät siis olleet juuri normaaleja luteaalivaiheen fiiliksiä kummoisempia. Alla kuitenkin listaa siitä, millaisia fiiliksiä tärppikierrossa oli.

DPO 0-7

  • Helvetillinen väsymys. Tää on mulle siis luteaalivaiheessa muutenkin ihan normaalia, mutta myös raskauskierrossa oli todella kova väsymys. Kiitos koronan ja etätyöpakon, kaatuminen sänkyyn kesken työpäivän oli mahdollista. Lähes jokainen päivä oli pakko käyttää kahvitauko sängyssä makoillen.
  • Jäätävä turvotus. Varsinkin dpo 7 eteenpäin se alkoi olemaan tosi häiritsevää ja jälleen kerran thanks corona, farkkuja ei onneksi tarvinnut vetää jalkaan.
  • Jano. Koko ajan.
  • Uupuminen rasituksessa. Ainut urheilu johon pystyin, oli rauhalliset kävelylenkit. Ajatuskin mistään muusta tuntui ihan mahdottomalta.

DPO 8

  • Yöheräilyt. DPO 8 alkoi yöheräilyt, jotka ovat jatkuneet poikkeuksetta tähän päivään saakka. Olen aina ollut todella aamu-uninen ihminen ja herätys ennen herätyskelloa on ollut erittäin harvinaista. Kun heräsin dpo 8 sunnuntaiaamuna kello 6:50, tiesin, että jotain on nyt vialla. Siitä lähtien olen herännyt joka ikinen aamu vähintään puoli tuntia ennen herätystä vaikka yöunet olisivatkin jääneet todella lyhyiksi.

DPO 10

  • Tuhruvuoto. Dpo 10 tuli todella, todella kevyt ruskea tuhru paperiin seksin jälkeen. Epäilen, että tää oli kiinnittymisvuotoa. Mulla ei ollut kiinnittymisvuotoa ollenkaan edellisessä raskaudessa, mutta tää vaikutti vähän siltä.

DPO 11 & 12

  • Vatsakipu. Vatsassa alkoi tuntua aika kovia tosi satunnaisia kipukramppeja, jotka ei liity mun normaaliin kuukautiskiertoon. Samanlaisia kipuja oli myös edellisessä raskaudessa (tosin vasta plussan jälkeen), joten tässä kohtaa fiilis tärpistä oli jo aika varma.
  • Nännien kipeytyminen. Mulla ei ole normikierrossa ollut juuri koskaan nännit kipeät, joten tää oli myös aika selkeä merkki.

Muita oireita tämän jälkeen ei ole tullut lievää pahoinvointia lukuunottamatta. Jännityksellä odotan milloin alkaa edellisessä raskaudessa ollut sykkeiden nousu, se oli aika kauheaa 😅

Ajanvaraus raskauden sijainnin varmistamiseen

Aikaisemman keskenmenon (ja muutenkin vähän hämärän raskauden vuoksi) olin saanut ohjeistuksen varata seuraavassa raskaudessa ajan Naistenklinikan polille raskauden sijainnin varmistamista varten. En muistanut yhtään milloin tuo ultra olisi pitänyt tehdä eikä omakannassakaan lukenut mitään, joten soittelin aikaa jo tänään.

Toisilla on ollut todella aikaisin noita sijainnin varmistamisia, jopa viikolla viisi. Toivon kovasti, että he eivät ehdottaisi aikaa tälle viikolle ja onneksi sieltä heti kerrottiinkin, että heillä on tapana tulla näihin viikolla seitsemän. Varasin ajan viikolle 6+6, jolloin toivottavasti jo sykekin olisi nähtävissä. Koronan vuoksi ultraan pitää tulla valitettavasti yksin, joten mies ei pääse mukaan tarkistamaan tilannetta. Olen toisaalta tästä todella helpottunut, koska olisin halunnut mennä muutenkin ensimmäiseen ultraan yksin. Jos mies olisi saanut tulla mukaan en tietenkään olisi sitä häneltä kieltänyt, mutta jotenkin tämä tuntuu näin mukavammalta.

Mikäli uutiset olisivatkin huonoja, haluaisin jostain syystä vastaanottaa ne yksin. En tiedä mistä tämä oikeastaan johtuu, mutta luulen, että jotenkin pysyn paremmin kasassa jos joudun käsittelemään ensijärkytyksen yksin. Sama oli viime raskauden kanssa. Huonot uutiset saatuani jouduin suhtautumaan niihin kylmän rauhallisesti, jotta pääsen kotiin asti. Siellä sitten hajosinkin ihan täysin. Jos mies olisi ollut mukana, olisin varmasti hajonnut jo vastaanotolla ihan täysin ja sitä en missään nimessä olisi halunnut. Jostain syystä suru-uutisia vastaanottaessa haluan olla ihan hetken aikaa yksin, ennen kuin pystyn vastaanottamaan lohdutusta tai suremaan menetystä jonkun toisen kanssa. En pitkänkään pohtimisenkaan jälkeen ole päässyt ihan täysin kärryille tämän fiiliksen todellisesta alkuperästä, mutta joku tunnelukko mulla tämän asian suhteen on.

Toivottavasti suru-uutisia ei kuitenkaan tällä kertaa tarvitse käsitellä, vaan kaikki menisi hienosti! Olen yrittänyt olla optimistinen ja keskittyä siihen, että paljon suuremmalla todennäköisyydellä kaikki tulee menemään kuitenkin hienosti. Varasin jo varhaisultra-ajan myös yksityiseltä juhannusviikon keskiviikolle, jolloin viikkoja olisi mittarissa 7+5. Tällöin myös mies pääsisi mukaan katsomaan pienen papusen sykettä. Voi toki olla, että mikäli kaikki on ok Naistenklinikan ultrassa, siirrän tuota aikaa hieman pidemmälle. Mies ehdottomasti siis haluaa päästä ultraan mahdollisimman nopeasti, joten hänen vuokseen menisimme käymään yksityisellä noin pian NKL:n ultran jälkeen. Täytyy toivoa, että rakenneultran aikoihin pahimmat koronasäädökset olisivat jo poistuneet ja päästäisiin sinne yhdessä.