Oletko sinä raskaus- ja vauva-ajan projektipäällikkö?

Olen aina ollut ihminen joka tykkää suunnitella asioita. Ulkomaanmatkat, syntymäpäiväyllätykset, kodin hankinnat, uusi auto, you name it. Otan selvää mitä kaikkia vaihtoehtoja on olemassa, mitä kaikkia ominaisuuksia olisi kiva olla, mitä nähtävyyksiä olisi kiva kiertää, mistä kannattaa ostaa liput ennakkoon ja niin edelleen.

Tai siis olen ainakin onnistuneesti uskotellut itselleni, että pidän näistä asioista. Todellisuudessa ainakin osa tästä suunnitteluinnostani johtuu siitä, että kukaan muukaan ei ole suunnittelua tehnyt.

Kyse ei ole siitä, että minulla olisi jokin pakonomainen tarve olla kontrollissa, sillä rakastan tulla yllätetyksi. Rakastan sitä, kun joku muu on suunnitellut ja tehnyt kaiken ja minun tarvitsee ainoastaan tehdä tai mennä minne kerrotaan. Tällaisia kertoja on elämässäni ollut suhteellisen harvoin ja siksi olenkin varmaan päätynyt ottamaan, täysin tiedostamatta ja automaattisesti, projektipäällikön roolin useissa eri tilanteissa.

Enää en siihen kuitenkaan suostu. Ei siksi, että kokisin yhtäkkiä suunnittelun vastenmielisenä vaan siksi, että lapsi ei ole minun projektini ja projekteista poiketen, tällä ei ole päättymispäivämäärää. Lapsi ei ole auto, jonka hankinnan suunnittelu päättyy ostopäätökseen tai Wienin loma, joka kulminoituu siihen, että pääset viimein kohteeseen nauttimaan siitä hedelmästä, minkä eteen olet sellannut päivätolkulla Hotels.comia ja googlannut sormesi verille. Tämä projekti ei pääty koskaan.

Mikäli nyt teen kaiken metatyön itse (eli otan selvää, mistä asioista pitää ottaa selvää ja lopulta selvitän nämä asiat tai delegoin ne miehelle), löydän itseni myöhemmin ainoana aikuisena, joka ottaa selvää esimerkiksi siitä, miten päiväkotiin ilmoittaudutaan ja mitä kaikkea sinne pitää ottaa mukaan. Löydän itseni aikuisena, joka hoitaa kaiken lapseen liittyvän itse, koska se on helpompaa, kun minä tiedän enemmän asioista muutenkin.

Ennen päiväkotiin menoa mahtuu vielä miljoona muuta asiaa, joita en tiedä, mutta joista pitää ottaa selvää. Koko vauvan hoito (kummallakaan meistä ei ole kokemusta asiasta) eli miten vauvaa nukutetaan, kuinka usein imetetään, miten vaippa vaihdetaan, mitä kaikkea vauvalle pitää ostaa, minkä kokoinen on vastasyntyneen hattu ja niin edelleen. En halua lähteä siihen, että minä itse otan selvää kaikesta ja jaan tämän selvitetyn ja haarukoidun tiedon valmiiksi pureskeltuna miehelleni. Ihan yhtä pihalla me tässä ollaan ja hän on varmasti yhtä kykenevä selvittämään asioita kuin minä.

Kirjoitukseni pointti on herätellä teitä muita oman elämänsä projektipäälliköitä siihen, että tämä projekti ei ole samanlainen kuin yksikään aiempi. Tämä projekti on pakko suorittaa jo varhaisesta tiedonhakuvaiheesta saakka yhdessä tai muuten vuosien mittaan käy väistämättä niin, että lapsesta alkaa tulla enemmän sinun projektisi.

On vaikea tasapainotella sen välillä, milloin jonkun asian hoitaminen yksin on luontevaa, koska toinen pitää asiasta enemmän ja sen milloin toisen pitäisi silti tietää asioista edes jotain. Uskon, että tämä on yksi sellaisista asioista. Esimerkiksi vaate- ja tarvikehankinnat jäävät usein äidin harteille, koska äiti tykkää kierrellä kirppareita tai tutkia millaiset vaunut olisivat kivat. Kannattaa kuitenkin ensin kysyä itseltään sitä, kuinka paljon todella haluaa hoitaa näitä asioita yksin ja kuinka suuri osuus tulee opituista rooleista tai vanhoista tavoista. Vauvaprojektissa on LOPUTON määrä työtä ja selvitettäviä asioita ja on todella tärkeää tunnistaa nämä työnjaot jo raskausaikana. Raskaudessa ollaan kuitenkin uuden äärellä ja opittuja tapoja on nyt helppo muuttaa. Lapsen synnyttyä asia on täysin toinen. Jos raskausaika on ollut äidin projekti, on lapsen synnyttyä isän paljon vaikeampi hypätä kylmiltään puikkoihin ja ottaa vastuuta vauvastaan.

Tunnelmia nt-ultrasta 12+0

Tiistai-iltana alkoi pikkuhiljaa hiipimään nt-ultrajännitys puseroon ja koko tiistain ja keskiviikon välinen yö menikin hyvin pitkälti sängyssä unettomana kieriessä. Keskiviikkoaamu meni töiden osalta ihan harakoille, koska en pystynyt keskittymään yhtään mihinkään ja juoksin vessassa aamun aikana valehtematta noin viitisentoista kertaa.

Onneksi ultraan päästiin lähtemään jo hieman ennen puolta kahtatoista, eikä tuskaa tarvinnut kestää iltapäivään asti. Pk-seudulla kaikki normaalit ultrat hoidetaan Bulevardilla ja odotushuoneessa olikin vastassa useita yhtä jännittyneen ja hiljaisen oloisia odottajia puolisoineen. Ajat olivat vajaan 10 minuuttia myöhässä, mutta onneksi lyhyen odotuksen jälkeen pääsin viimein piinapenkkiin.

Vastassa oli kokeneen oloinen, hieman vanhempi kätilö, joka oli jämäkkä, mutta silti mukava. Hyvin lyhyen alkujutustelun jälkeen oli aika käydä makuulle ja kätilö levitti kylmää ultrageeliä vatsalle. Tässä hetkessä musta tuntui siltä, että olisin voinut räjähtää ahdistuksesta. Pohdin vain sitä, mitä ruudulla näkyisi, kun hän viimein painaa anturin mun vatsalle.

Onneksi ahdistukseni ehti kestää vain muutaman sekunnin ajan, kun ruudulle tuli jo meidän pieni ihme lepattavine sykkeineen. Tuntui täysin absurdilta, että se tyyppi on edelleen elossa ja vaikutti hyvin kasvaneelta. Sitä hän olikin, koska 12+0 sijasta pieni nyytti vastasi mitoiltaan 12+2. Laskettu aika siirtyi siis helmikuun ensimmäiselle päivälle. Tää oli tosi mielenkiintoista siinäkin mielessä, että edellinen hedelmöittymisajankohta ei mätsännyt ollenkaan tikutetun oviksen ja lämmönnousun kanssa, mutta nyt siinä on täydellinen järki.

Pieni potki, kieri ja heilutti käsiään ultran aikana. Oli ihan mielettömän hienoa nähdä villisti vispaavat jalat ja viisi sormea. Niskaturvotuksen määrä oli ainoastaan 0,89 mm ja jo samana iltana tulikin Omapostiin kirje, jossa kerrottiin ettei kohonnutta riskiä Downiin ole. Riskilukuja en edelleenkään tiedä, mutta ajattelin kysyä niistä parin viikon päästä neuvolassa. Kirjeen jälkeen pystyin viimein hengähtämään ja tunne siitä, että kaikki on oikeasti nyt ihan hyvin valtasi viimein mut.

Itse ultraus kesti aika kauan, noin 20 minuutin ajan. Tyyppi oli ensin täydellisessä asennossa niskaturvotuksen mittausta varten, mutta kätilö käytti ajan vauvan esittelyyn ja sydänäänien kuuntelemiseen (jotka oli ihana kuulla ensimmäistä kertaa!), joten hän ehti kääntyä huonompaan asentoon. Sen jälkeen hän ilmeisesti nukahti, koska tyyppi ei enää halunnutkaan pyörähdellä samaan tapaan kuin aluksi. Kätilö joutui aika kovaakin höykyttämään vatsaa, jotta pieni kääntyisi oikein. Onneksi se onnistui ja turvotus saatiin hyvin mitattua. Loppuillan ajan mulla oli vatsa hieman kipeä, koska tosiaan tuo painelu ja heiluttelu kesti aika kauan.

Ultrassa tuli myös ilmi, että istukka on tällä hetkellä etuseinässä. Halusin tietää istukan sijainnin, koska jos se on edessä niin voin hieman rauhallisimmin mielin odotella liikkeiden tuntemista. Toki istukka voi vielä liikkua rakenneultraan mennessä, mutta sen näkee sitten. Rakenneultra onkin varattu mun syntymäpäiväaamulle ja voi miten toivonkin, että saisin sieltä parhaita synttäriuutisia ikinä.

Nt-ultra oli kyllä tosi hieno kokemus vaikken sen aikana liikuttunutkaan. Olin (me molemmat oltiin) aika jäässä, koska en vieläkään ihan sisäistä sitä, että mun sisällä kasvaa ihminen. Oli kuitenkin ihan älyttömän helpottavaa nähdä, että kaikki vaikutti hyvältä ja kohonnutta down-riskiä ei ollut. Nyt vain odottelen edelleen dopplerin saapumista (se on jo Suomessa!), jotta pääsen fiilistelemään vauvan sykettä myös kotona.

Ensimmäisiä äitiysvaatteita ja hankintoja vauvalle

(Ihan ensimmäisenä palaan edelliseen postaukseen jos joku sen lukijoista on täällä. Laitoin neuvolaan viestin noista labratuloksista ja siitä, että niitä ei ollut näkyvissä. En saanut viestiini mitään vastausta, mutta samana päivänä labrat tupsahtivat näkyviin, eli ilmeisesti ne kaikki olivat vain piilotettu jostain syystä!)

Jännitän edelleen keskiviikon nt-ultraa aivan hemmetin paljon, mutta ajattelin silti kirjoitella hieman kepeämmästä aiheesta tällä kertaa. Vaikka vatsa näin 11+5 ei olekaan vielä varsinaisesti kasvanut, on silti turvotus iltaa kohden suhteellisen jäätävää ja mahaa on mahdoton saada mukavasti esimerkiksi vanhoihin farkkuihin.

Kesä on siinä mielessä armollista aikaa raskaanaoleville, että monilla on käytössä joustavia hameita ja mekkoja, jotka antavat periksi vielä melko isonkin vatsan kanssa. Silti, Suomen kesä kun on mitä on, tuli ihan aiheelliseksi käydä katsomassa äitiysfarkkuja, jotta olisi jotain päällepantavaa myös viileämpinä päivinä.

Bongasin Jodelissa jonkun aloituksen siitä, että Prismassa olisi äitiysfarkut alessa. Löysinkin sieltä huimaan 14,95 euron hintaan Prisman oman House-merkin farkut, jotka olivat kyllä tuohon hintaan oikein pätevät. Lisää vaatelöytöjä tein H&M:n alesta, josta ostin 45 eurolla kuusi äitiys-/imetyspaitaa ja mekon. Yllätyksekseni kaikki noista tuntuivat tosi mukavilta ja jopa ihan suhteellisen laadukkailta tällaiseksi ketjukamaksi. Lisäksi ostin MAMA Super Skinny jeansit, jotka olivat aivan järkyttävän mukavat. Luuhaan kotona pääsääntöisesti aina ilman housuja, mutta nää olivat niin pehmeät ja ihanat, että en olisi halunnut ottaa niitä sovituksen jälkeen pois ollenkaan 😀 Mitä kokoihin tulee, olen housuissa iso M / pieni L ja L oli farkuista oikea koko. Yläosista olen myös kokojen M ja L välistä ja päädyin ostamaan paitoja kummassakin koossa, toiset vähän väljempinä ja toiset istuvampina.

Nämä kahdet farkut saavat nyt kyllä riittää raskauden loppuun asti ja lisää äitiyspaitoja ja muita yläosia yritän haalia ensisijaisesti kirppiksiltä tai aleista. En halua käyttää kovin paljoa rahaa varsinkaan pelkkiin äitiysvaatteisiin, mutta äitiys-/imetysvaatteita voisin kyllä harkita ostavani muutamia kappaleita ihan uutenakin, kun niiden käyttöikä on kuitenkin pidempi.

Ikuisena pessimistinä jätin vaatteisiin tietysti vielä laput nt-ultraan saakka, jotta palauttaminen onnistuu. Jos joku onkin huonosti, en halua kaappiini äitiysvaatteita muistuttamaan tästä(kin) epäonnistumisesta. Jostain syystä luotan ja haluan kyllä luottaa siihen, että kaikki on tällä kerralla hyvin.

Vauvalle en ole luonnollisesti tehnyt vielä suurempia hankintoja, mutta olen aleista ostanut kolme bodya, kahdet housut ja yhden paketin sukkia. Ajattelin ostaa suurimman osan vaatteista kirppikseltä, koska musta vauvanvaatteiden hinnat kaupoissa on pääsääntöisesti täysin absurdeja. Jossain ketjuliikkeessä ihan tavalliset, uudet trikoohousut koossa 56 olivat 19,99! Kun ottaa huomioon sen, missä hikipajoissa nuo on tehty ja mihin hintaan ihan suomalaisiakin lastenvaatteita saa, on tuo minusta aivan liikaa. Vaatteiden käyttöikä on kuitenkin lyhyt ja vauvanvaatteissa en ole mitenkään merkkien perään, niin koen perusvaatteiden ostamisen kirppikseltä kaikista fiksuimpana vaihtoehtona.

Jos nt-ultrassa on kaikki hyvin, ajattelin antaa itselleni luvan kirppiskiertelyyn ja siihen, että alan hiljalleen ostelemaan lisää vauvanvaatteita. Kuitenkin jos tämä raskaus ei jostain syystä tule onnistumaan haluan uskoa siihen, että jossain vaiheessa saamme kuitenkin pienen syliimme.

Ahdistus ennen nt-ultraa

Alkuraskauden jatkuva ahdistus ja stressi raskauden etenemisestä alkaa jo todella ottaa päähän. Huomenna alkaa 12. raskausviikko ja en voi sanoa olevani yhtään sen vähempää stressaantunut kuin puolitoista kuukautta sitten. Vaikka viimeisin varhaisultrani olikin 8+5 ja keskenmenon todennäköisyys tuon jälkeen on todella pieni, en voi olla jatkuvasti ajattelematta sitä, onko kaikki edelleen hyvin. Miscarriage Odds Reassurerin mukaan todennäköisyys keskenmenoon 8+5 on 3,8 prosenttia. Tänään 10+6 se olisi enää 2,1 prosenttia. Silti suhtaudun raskauden jatkumiseen enemmän skeptisin kuin luottavaisin mielin. Puhun edelleen jatkuvasti siinä muodossa, että ”jos saamme vauvan” ja ”jos kaikki menee hyvin”. En suoraansanottuna kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka voivat heti plussan jälkeen suhtautua raskauteen täysin levollisesti ja optimistisesti.

Kävin perjantaina alkuraskauden labroissa ja tänään olen stressannut sitä, etteivät mitkään tulokset näy vieläkään Oma Kannassa vaikka suurimmalla osalla ne tupsahtavat sinne jo samana päivänä. Tiedän, että tämä nyt on ihan typerä asia stressata, mutta oli pakko laittaa sähköisen asioinnin kautta viestiä asiasta. nt-ultra olisi ensi viikon keskiviikkona ja sen odottelu tuntuu helvetin tuskalliselta. Olisin halunnut mennä neuvolaan kuuntelemaan sydämenääniä, mutta sain vakuuteltua itselleni, että se olisi todennäköisesti huono idea. Olen lievästi ylipainoinen, joten olisi ihan mahdollista, että sydänäänet eivät kuuluisi vielä tässä vaiheessa. Se aiheuttaisi vain kahta kauheammin huolta ja nt-ultran odotus olisi tuplasti piinallisempaa.

Mitä sydänääniin tulee, niin tilasin netistä dopplerin, koska ajattelin, että viikot nt-ultran ja rakenneultran välissä ovat varmasti todella pitkiä, kun vauvan liikkeitä ei vielä tunne ja ei voi olla varma siitä, onko siellä mikään enää hengissä. Valitettavasti tilasin sen rahansäästön toivossa toiselta puolelta maailmaa ja saan odotella sitä varmaankin vielä kuun loppuun saakka…

Raskausoireet ovat tässä vaiheessa hieman hälvenneet ja muuttaneet muotoaan, joka on toki omalta osaltaan lisännyt ahdistusta ja stressiä. Pahoinvointi on helpottanut melko paljon vaikka eilen olikin pitkästä aikaa yksi harvoista päivistä, jolloin laatta lensi ihan kaaressa. Rintojen arkuus ja väsymys on myös helpottanut hieman vaikka olenkin edelleen toisina päivinä täysin zombi.

Mietin tosi usein sitä, että jos kaikki sujuu hyvin, milloin pystyn nauttimaan tästä? Milloin todella uskallan ajatella, että meille tulee vauva? En usko, että ahdistus lievittää vielä nt-ultrankaan jälkeen. Ehkä vähän, mutta veikkaan, että suuri osa siitä jatkaa matkaansa vielä rakenneultraan asti. Toivon tosi kovasti, että pystyisin viimeistään silloin nauttimaan tästä ja ajattelemaan, että kaikki tulee menemään hyvin. On tosi raskasta ajatella jatkuvasti pahinta.

Milloin kannattaa mennä varhaisultraan?

Moni odottaja varmaankin pohtii sitä, että milloin olisi parhain aika mennä varhaisultraan. Toiset pystyvät odottelemaan nt-ultran viikoille asti, mutta ainakin itselleni se olisi ollut sula mahdottomuus. PK-seudulla on pari odottajien keskuudessa hyvin tunnettua yritystä, joissa kätilöt tekevät varhaisultria kohtuulliseen ~80 euron hintaan.

Itse olen käynyt tässä raskaudessa nyt kolme kertaa varhaisultrassa (enää en ajatellut mennä 😅) ja ajattelin omien kokemuksieni perusteella hieman kertoa siitä, milloin varhaisultraan kannattaa mennä tai ainakin siitä, milloin itse menisin sinne seuraavan raskauden aikana.

Ensimmäinen varhaisultrani oli viikoilla 6+1 ja tämä ultra tehtiin julkisella. Alunperin olisin varmaan mennyt noilla viikoilla ultraan vaikka olisinkin joutunut maksamaan siitä tuon 80 euroa, mutta jälkikäteen ajateltuna olisin todellakin odottanut hieman kauemmin. Sykkeen voi havaita ultrassa aikaisintaan kutosviikon lopulla, eli suunnilleen 5+5 aikoihin. Kun ottaa huomioon sen, että suurin osa ei tiedä tarkkaa ovulaatiopäiväänsä ja vaikka sen tietäisikin, voi sikiö olla silti pienempi, en laittaisi rahojani ultraan vielä noihin aikoihin.

Itse olin tikuttanut oviksen ja mitannut lämmöt ja silti sikiön koko oli 3-4 päivää nuorempi kuin sen noiden mukaan pitäisi olla. Pahimmassa tapauksessa liian aikainen ultra aiheuttaisi siis rahanmenoa ja turhaa huolta jos viikot olisivatkin luultuja pienemmät. Itse menisin ultraan aikaisintaan seiskaviikon loppupuolella ja siinäkin tilanteessa ainoastaan silloin jos tietäisin oviksen ajankohdan.

Mitä ultrassa sitten näkyy seiskaviikon alussa? Ei kauheasti mitään. Omassa ultrassa 6+1 havaittiin syke, mutta ultrassa näkyi ainoastaan joku sykkivä möykky, josta oli täysin mahdotonta tunnistaa mitään muotoja. Ultrassa pystyttiin toki toteamaan, että raskaus on oikeassa paikassa ja alkio on elossa. Se oli toki todella tärkeä tieto jo itsessään, mutta kun ottaa huomioon sen, että valitettavan usea keskenmeno tapahtuu vielä seiskaviikolla, en itse menisi enää tuostakaan syystä varhaisultraan noin aikaisin.

Ultra 6+1

Toinen ultra tehtiin 7+1, jossa näkyi jo hieman enemmän. Alkiolta oli havaittavissa pää ja sykekin näkyi jo selvemmin. Silti mitään maailmaa mullistavaa ei kuvissa näkynyt, mutta oli hienoa havaita, että pieni möykky oli kasvanut jo hieman enemmän ”jonkin muotoiseksi”.

Ultra 7+1

Kolmas varhaisultra tehtiin 8+5, joka oli mielestäni ultrista parhain. Kyseisessä ultrassa näkyi jo syke selvästi ”omalla paikallaan”, alkiolta oli erotettavissa pää ja pienet jalkojen ja käsien alut. Alkio myös liikkui hieman ja sikiökalvokin oli erotettavissa. Kyseisessä ultrassa tuli eniten sellainen fiilis, että sisälläni on todella joku pieni ihmisen alku. Aikaisemmassa ultrassa pään erottaminen oli tosi hieno fiilis myös, mutta ei mitään verrattuna tähän ultraan.

Ultra 8+5

Jokainen toki tekee omat päätöksensä ja uskon, että esimerkiksi pitkän yrityksen jälkeen moni haluaa mennä mahdollisimman aikaisin ultraan toteamaan sen, että sisällä on jotain elävää. En usko, että pystyisin seuraavassa raskaudessa odottamaan varhaisultran kanssa tuonne ysiviikon loppupuolelle, mutta yrittäisin pitkittää ultraan menemistä sinne kasiviikon loppuun saakka. Ultrasta saa omasta mielestäni paljon paremmin irti silloin, kun viikkoja on takana inasen enemmän kuin kuusi.