Milloin raskausajan ruokahaluttomuus menee jo epäterveeksi?

Pojustuksena hieman taustaani, koska postaus sivuaa syömishäiriömenneisyyttäni ja huoltani samantyylisten ajatusten lisääntymisestä.

Olen siis sairastanut teini-iässä sekä bulimiaa, että anoreksiaa. Syömishäiriöni alkoi joskus kahdeksannen luokan tienoilla, jolloin laihdutin itseni pahimmillaan alle 45 kiloiseksi. 173-senttiselle ihmiselle (joka ei muutenkaan ole rakenteeltaan kevyimmästä päästä) tuo on auttamatta liian vähän. Syömishäiriöilyni jatkui suhteellisen aktiivisena bulimiana varmaan jonnekin 21-vuotiaaksi saakka (?), jonka jälkeen olen ollut suhteellisen oireeton.

Olen painanut jo useamman vuoden ajan melko paljon ja paino onkin seilannut 78-84 kilon välillä. Tämä ei ole minua haitannut ihan hirveästi vaikka toki painaisinkin mielelläni kymmenisen kiloa vähemmän. En ole suuremmin pitänyt vartalostani viime vuosina, mutten myöskään ole vihannut sitä niin kovin kuin joskus aikaisemmin elämässäni.

Alkuraskauden pahoinvointi ja tähänkin päivään saakka jatkuva etova olo ja ruokahaluttomuus ovat aiheuttaneet sen, että vanha oireilu ja epäterveet ajatukset ovat nostaneet päätään. Aamulla pakotan itseni syömään jotain, koska en yksinkertaisesti pysty aloittamaan työpäivää ravinnotta. Ongelmat alkavat yleensä lounasaikaan ja jatkuvat siitä pahimmillaan iltaan saakka.

Mitään ei tee mieli ja en haluaisi pakottaakaan itseäni syömään. Tiedostan kyllä, että minä ja vauva tarvitsemme ruokaa, mutta samalla jotenkin perustelen sen itselleni, että kyllähän hyperemeesistä kärsivätkin synnyttävät terveitä lapsia. Syöminen ilman ruokahalua tuntuu todella vastenmieliseltä ja minun ei oikeasti tee yleensä mitään mieli ja ruoan (tai edes leivän) tekeminen ällöttää edelleen aivan helkkaristi. Olemmekin viimeksi tehneet ruokaa kotona ehkä joskus rv 6-7. Tähän on osittain vaikuttanut myös meneillään ollut remontti, mutta ehdottomasti suurempi syy on ollut oma ruokahaluttomuuteni. Plussauksen jälkeen olenkin syönyt oikeastaan vain leipää, banaania, jogurttia, jotain uuniin heitettävää valmisruokaa, pähkinöitä tai sitä takeouttia, mitä nyt on milloinkin sattunut tekemään mieli.

Huono ruokahalu on myös aiheuttanut sen, että en jaksa syödä enää läheskään samoja määriä kuin ennen. Saan tästä myös jotain sairasta tyydytystä, koska on ihana huomata, että konkreettisesti vatsalaukkuni on ilmeisesti pienentynyt. Myös nälän tunne on jotenkin miellyttävä. Jos en ole syönyt mitään aikoihin, niin en myöskään halua syödä edes mitään pientä, koska en halua ”pilata” sitä fiilistä. Tuskastun siihen, että en jaksa nälkäisenä tehdä mitään, mutta samalla en halua syödä mitään, joten kierre on valmis. Olen usein kiukkuinen ja nälkäinen, mutta ongelmaan ei löydy ratkaisua. Säälin miestäni, koska hän yrittää parhaansa mukaan keksiä minulle jotain syötävää, mutta usein ammun alas kaikki ideat. Myös painonnousu on ollut toistaiseksi olematonta ja siitäkin olen tuntenut suurta mielihyvää.

Eniten pelottaakin se, että palaako ruokahalu missään vaiheessa. Olen ihan varma, että palaa, mutta se pelottaa silti. Toisaalta olen tosi iloinen siitä, että nykyään minulle riittää usein pienempikin määrä suklaata (eikä tarvitse vetää puolta levyä) tai siitä, etten syö enää määrällisesti niin paljoa kuin ennen. Samalla on jotenkin sellainen fiilis, että saako näistä asioista olla iloinen?

Uskon, että ihminen ei koskaan palaudu täysin syömishäiriöstä, vaan se voi herätä uudelleen erilaisissa elämäntilanteissa. Siksi olenkin aika hämmentynyt siitä, että saanko olla iloinen siitä, että en nyt syö kuin syöttöporsas vai olenko luisumassa takaisin vanhaan, sairaaseen ajatteluun? Sitä en missään nimessä haluaisi, koska sh-aika oli elämäni rankinta aikaa. Olen mieluummin koko elämäni ylipainoinen, kun palaisin koskaan siihen takaisin.

Vastaa