”Sä oot kulta raskaana”

sanoi mieheni eräs päivä, kun harmittelin sitä, etten väsymykseltäni ja pahoinvoinniltani saanut aikaiseksi juuri mitään. Lause särähti korvaani ja sydämeeni tavalla, jota en ollut osannut odottaa. Oli hyvin lähellä, että en vastannut hänelle ”mutta olenko?”.

Kun soitin aikaa ensimmäiselle neuvolakäynnille, hoitaja kysyi minulta monesko raskauteni on. Emmin hetken, mutta vastasin, että toinen. Ajattelin, että jossain kohtaa varmasti aikaisempi kokemukseni tulee ilmi kuitenkin. Jäin pohtimaan omaa empimistäni ja asia on todella niin, että en edelleenkään oikein osaa myöntää sitä, että olen ollut raskaana tai edes sitä, että olen raskaana juuri nyt.

Edellisen raskauden aikaan sikiökaikua ei löydetty ja tälläkään kertaa en vielä tiedä, onko kohdussani ketään. Siitä huolimatta onko ketään kotona, raskaushormonitasoni ovat nousseet ja kehoni on kehittänyt raskausoireita. Raskauden alkuna käsitetään siittiön ja munasolun hedelmöittyminen ja ilman sitä, raskaushormoni ei nouse ja oireita ei kehity. Lääketieteellisesti ajateltuna olen siis ollut raskaana kahdesti. Miksi sitä on silti niin hemmetin vaikea käsittää?

Varsinkin tuulimunaraskauksiin (jollainen ensimmäinen raskauteni saattoi olla) liittyy edelleen hieman vähättelyä. ”Eihän siellä ollut edes mitään” ja ”ethän sä menettänyt lasta”. Itsekin vähättelen kokemustani, siitähän tuo empimiseni neuvolasoiton yhteydessä kertoi. En nyt halua sen kummemmin tällä erää jauhaa tunteista joita keskenmenoon liittyy, mutta siinä kohtaa kun raskaustesti on plussa, on raskaus todella alkanut. Siinä kohtaa on ihan täysi oikeus ja myös velvollisuus mieltää itsensä raskaana olevaksi. Siihen ei tarvita sikiökaikua tai sykettä. Sillä ei ole merkitystä onko raskaus rypäleraskaus, tuulimunaraskaus tai kohdunulkoinen raskaus.

Vaikka järjellä tiedänkin sen, että olen raskaana ja minulla on oikeus sanoa niin, en edelleenkään ole saanut suustani ulos niitä sanoja ”mä olen raskaana”. Se tuntuu lähestulkoon valehtelulta. Sen sijaan, olen lähettänyt joko kuvan positiivisesta testistä tai sanonut, että ”tein positiivisen raskaustestin” (suurin osa läheisestä ei toki tiedä vielä asiasta ollenkaan). Olen jotenkin irrottanut itseni tästä yhtälöstä täysin. On olemassa se positiivinen raskaustesti ja plussaus ja sitten on olemassa minä viestintuojana. Se, että sen positiivisen raskaustestin aikaansaaneet hormonit ovat tulleet minun kropastani, on mulle edelleen suhteellisen käsittämätöntä. Ehkä virtsassani on virhe?

Kaiken minulle todeksi tekevä ultra on heti torstaiaamuna. Kävin ostamassa salaa ne H&M:n jo vähän kliseeksikin muodostuneet ”I <3 DAD” sukat ja ajattelin, että mikäli saan hyviä uutisia, annan ne miehelle yhdessä ultrakuvan kanssa. Olen jo sullonut sukat valmiiksi laukkuuni ja nyt vain odotan sitä, että saanko antaa ne miehelleni ilonkyynelien kera vai joudunko salaa kaivamaan ne sieltä ulos ja sullomaan jonnekin niin syvälle vaatehuoneeseen, että en koskaan vahingossakaan löydä niitä.

Vastaa