Raskausoireet rv 5-6

Olen tässä kirjoitellut ylös vähän sitä, millaisia raskausoireita on ilmaantunut milloinkin. Nämä ovat kaikki toki hemmetin yksilöllisiä (ja raskauskohtaisia), mutta ainakin minusta on kiva lueskella millaisia fiiliksiä muilla on ollut samaan aikaan.

Melkein heti plussan jälkeen (4+2 tarkemmin sanottuna) alkoi kevyt etova olo. Ruokailun jälkeen oksettaa ja ajatus ruoasta oksettaa. Samalla myös tietysti on hirveä nälkä, joten tää yhdistelmä ei ole mikään lemppari. Nyt 5+6 sama olo jatkuu edelleen ja muutama laattakin on jo lentänyt. Olo on yleensä pahimmillaan aamulla ja tasainen ällötys jatkuu usein iltapäivään saakka. Illat ovat olleet, luojan kiitos, toistaiseksi ihan siedettäviä.

Vatsa on ollut myös viimeisen viikon ajan aika normaalista poikkeava. Joko se on todella löysällä tai sitten mikään ei liiku mihinkään. Nice. En tosin tiedä kuinka paljon tämä johtuu hormoneista ja kuinka paljon siitä, että olen tosiaan syönyt juuri sitä mitä on mieli tehnyt.

Aamuheräilyt jatkuvat edelleen tuttuun malliin. Nyt en ole heräillyt niin paljoa aamuyöstä, mutta joka aamu tulee kyllä herättyä viimeistään puoli tuntia ennen kellon soittoa. En ole tästä edelleenkään kovin innoissani, koska unet jäävät maksimissaan seitsemän tunnin mittaisiksi ja olen joka ikinen iltapäivä aivan kuolemanväsynyt.

TURVOTUS. Voi elämä mikä turvotus. Aamulla herätessä pakki näyttää jotenkin normaalilta, mutta heti ensimmäisen suupalaan ja vesilasin jälkeen turvotus saapuu paikalle. Paino ei ole edelleenkään noussut, mutta maha näyttää ihan hirveältä. Turvotus alkaa jo heti rintojen alapuolelta, joten olo on varsin muumimainen.

Mulla oli aika pitkään pelkästään nännit kipeät, mutta nyt rinnatkin ovat kipeytyneet aika paljon. Aamulla ne ovat ihan ok, mutta kipeytyvät päivän mittaan ja ovat jo illalla aika arat. Nyt viimeisen parin päivän aikana olen myös ollut huomaavinani jotain pientä kasvua/pinkeyttä niissä.

Jano on myös tehnyt paluun. Se oli poissa muutaman päivän ajan tuossa vitos- ja kutosviikon taitteessa, mutta nyt viime päivinä se on palannut ihan yhtä hirveänä kuin aiemmin. Mikään vesimäärä ei riitä ja juonkin päivän aikana valehtelematta varmaan 20 reippaan kokoista vesilasillista.

Tässä hieman oireita viimeisen parin viikon ajalta. Olen tosi iloinen siitä, että jotain oireita on ollut, koska se tekee tästä jotenkin todellisempaa. Odottelen edelleen hirmusuurella jännityksellä ensi torstain varhaisultraa ja sitä, onko täällä todella joku tyyppi matkassa ❤️

Piinapäivät jatkuvat vielä plussankin jälkeen

Eipä sitä muistanutkaan, että piinapäivät eivät todellakaan lopu plussaan vaan lähinnä alkavat siitä. Plussasin puolitoista viikkoa sitten ja tämä kymmenisen päivää on ollut heittämällä yksi elämäni piinallisimmista ajanjaksoista. Oireettomina päivinä iskee ahdistus siitä, että jonkun on oltava huonosti, koska mitään kummallisia tuntemuksia ei ole. Niinä päivinä, kun vatsakipu on kovaa, päässä pyörii vain ”no niin, nyt tämä kuitenkin menee kesken”.

Edellinen raskaus pilasi multa kyllä ihan täydellisesti alkuraskauden odotuksen ilon. Edellisen yrityksen ja sittemmin raskauden aikaan en rehellisesti sanottuna juurikaan edes ajatellut keskenmenon mahdollisuutta. Se oli asia, joka tapahtui vain joillekin eikä mulla ole lähipiirissä ketään, joka olisi asiasta koskaan edes puhunut. Siinä kohtaa, kun se napsahti omalle kohdalle, kaikki muuttui. Elämän hauraus iski täysillä päin näköä ja kun itse joutui diilaamaan sen menetyksen kanssa, pelko siitä kulkee mukana aina.

On tavallaan ihailtavaa, että toiset pystyvät suhtautumaan keskenmenoon raadollisen realistisesti ”jotain vikaa siinä olisi ollut kuitenkin, kun meni kesken” tai ”eihän tuulimunassa mitään vauvaa ole edes menetetty”, mutta itse en pysty. Toki yritän parhaani mukaan olla stressaamatta, koska tiedän varsin hyvin sen, että en itse voi tehdä asialle mitään. Jos siellä on tuulimuna, mä en sinne sikiötä saa. Jos raskaus menee kesken, mä en voi tehdä mitään pysäyttääkseni sitä. Mikään ei ole mun käsissä. Se kontrollin menettäminen on varmaan se asia, mikä tässä tuntuukin kaikista pahimmalta.

Näillä viikoilla (5+2) myöskään ultrassa ei ole välttämättä nähtävissä vielä kamalasti mitään, mistä voisi varmuudella sanoa kaiken menneen jo vituiksi. Eikä toisaalta kukaan voi minulle sykettäkään vielä lupailla. Ei siis auta muu kuin odottaa. Vittu mä vihaan odottamista. Keskenmenon jälkeen elämä ei kuukausiin ollutkaan mitään muuta kuin yhtä helvetin odottamista. Odottaminen olisi paljon helpompaa jos olisi edes joku varmuus jostain. Edes se, että siellä todella on joku.

Olen myös pissannut muutaman raskaustestin vielä tässäkin vaiheessa, viimeisimmän eilen. Testiin pamahti onneksi ne kuuluisat leffaviivat testiviivan ollessa kontrollia jopa hieman tummempi. Yksi Clearbluen digi mulla on vielä kaapissa, jonka ajattelin tehdä huomenna. En tiedä kuinka pahasti hajoan, mikäli testiin ei tule 3+. Eihän sekään varmuudella kertoisi mitään, mutta se kolmonen olisi edes joku lupaus siitä, että hormonitasot nousevat. Hcg:n nousu ei sekään tietenkään tarkoita mitään, mutta jos ne eivät nouse, se yleensä indikoi huonoa.

Vielä pitäisi jaksaa seitsemän työpäivää ja kymmenen aamuherätystä. Sen jälkeen tiedän, onko joku ketä odottaa.