Toinen maratonkierto käynnissä

Perkele. Oishan se nyt pitänyt arvata, että oli aivan täysin yltiöoptimistista odottaa, että tästä kierrosta tulisi edes jotenkin normaalin mittainen. Viime kierto oli siis 42 päivää. Ovulaatiotestit alkoivat tummumaan reippaasti jo kp 14 aikaan. Kp 18 viiva oli tasavahva, mutta lopulta se lähti haalenemaan ja lopulta täysin kirkas positiivinen pärähti kp 27. Jos siis ovis todella tapahtui vasta kp 27, tarkoittaa se sitä, että luteaalivaihe oli onneksi normaali.

Tässä kierrossa odotin jostain käsittämättömästä syystä, että ovisplussa tulisi nätisti kp 14. No, eihän se nyt tietenkään tullut. Tänään on kp 16 ja testi on kaukana plussasta. Kp 14 viiva oli vahvimmillaan (ei silti vielä lähellekään positiivinen) ja limat oli kohdillaan, mutta nyt ne ovat taas muuttuneet enemmän vedeksi.

Päätin nyt kuitenkin ankaran pohdinnan jälkeen, etten aloita Teroluteja vielä tässä kierrossa. Edellinen kierto oli kuitenkin ensimmäinen kokonainen kierto hcg:n tippumisen jälkeen, joten on vähintäänkin kohtuullista, että katson vielä tämän toisen kierron ilman lääkkeitä. Ongelmanani ei kuitenkaan näyttäisi olevan luteaalivaiheen lyhyt kesto (tai keltarauhashormonin vähäisyys) vaan mahdollisesti anovulatorisuus. Tosin en tiedä uskonko siihenkään, koska viime kierrossa lämmöt nousivat täysin oppikirjan mukaisesti kiertopäivänä 29, eli päivä ovisplussan jälkeen.

Olen ihan todella pettynyt siihen, että tästäkin kierrosta tulee ilmeisesti todella pitkä. Olisihan se pitänyt arvata, mutta ketuttaa silti. Näin pitkillä kierroilla vuodessa on raskautumismahdollisuuksia vain kahdeksan, kun niitä on muilla kolmetoista. Oviksien välinen aika on NELJÄKYMMENTÄKAKSI päivää, joka tuntuu ikuisuudelta.

Ajatukset seilaa sen välillä, että tikuttelen ovista, jotta pääsisin selville kierrostani ja sen välillä, että heittäisin koko kusitikut roskikseen ja unohtaisin vauvahaaveet. Haluaisin olla perillä kierrostani ja tietää ovuloinko, jotta mulla olisi kättä pidempää sitten, kun joskus kesän aikana menen gynelle, mutta samalla mä en jaksa.

Siitä on nyt seitsemän kuukautta, kun mun kierukka poistettiin. Tämän seitsemän kuukauden aikana mulla on ollut ihan oikeita yrityskertoja tasana kaksi. Se kerta, josta tulin raskaaksi ja tämä edellinen. Tiedän, että olen jonkun mielestä malttamaton ja mun pitäisi vaan yrittää tsempata, mutta tässä ajassa normaalilla parilla ois ollut jo seitsemän yrityskertaa. Kukaan ei soimaisi sitä, jos seitsemän yrityskerran jälkeen alkaisi vituttamaan. Vaikka mulla onkin takana käytännössä vain yksi epäonnistunut yrityskerta, kannan silti aivan valtavaa turhautumista aivan kuin hekin, jotka ovat epäonnistuneet seitsemän kertaa. Aika ei kulu mulla yhtään sen nopeammin.

Mulla tosin on ”lohtuna” se, että me onnistuttiin kerran. Se on kuitenkin iso juttu. Sitä samaa lohtua ei ole sillä, joka on yrittänyt sen seitsemän kertaa ja pettynyt joka kerta. Samalla pelkään, että onko keskenmeno sekoittanut mun kropan ihan kokonaan. Mutta me onnistuttiin kuitenkin, me saatiin jotain alulle. Ehkä me onnistutaan vielä uudestaan, vaikka tässä negatiivisten pissatikkujen keskellä se tuntuukin todella kaukaiselta haaveelta.

Vastaa