Miten keskenmeno muutti ajatuksiani lastensaannista?

Olen pohtinut viime aikoina sitä, kuinka keskenmeno muutti minua ja ajatuksia lapsen saamisesta. Suurin ja konkreettisin muutos omassa ajattelussa on ollut se, että nyt tiedän todella haluavani äidiksi. Tämä postaus on aika pitkä, mutta tästä asiasta minulla on paljon sanottavaa.

En ole koskaan ollut sellainen lapsi, tyttö tai nainen, joka on unelmoinut äitiydestä ja joka on kokenut äidiksi tulemisen jollain tapaa oikeana. En muista lapsuudessani omistaneeni ainuttakaan vauvanukkea, enkä todellakaan työnnellyt leikkivaunuja pitkin pihamaita. Teininä ja nuorena aikuisena suorastaan inhosin lapsia ja koin ne lähinnä rasittavina ja pahanhajuisina pieninä olentoina.

Vietin myös liki kymmenen vuotta elämästäni ja valtaosan kaksikymppisistäni seurustellessa edellisen avomieheni kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut minkäänlaisia lapsihaaveita. Olen hiljattain pohtinut tätä asiaa ja en oikeastaan muista, että olisimme edes keskustelleet aiheesta juuri koskaan. Meillä oli vain jonkinlainen konsensus siitä, että meidän elämäämme eivät lapset kuulu.

Näin jälkikäteen ajateltuna olenkin pohtinut sitä, että oliko hän se syy, etten edes koskaan ajatellutkaan lapsia vai oliko se tunne todella minun omani. Johtuiko äidillisten fiiliksien puuttuminen pelkästään väärästä miehestä? Hän ei missään nimessä ollut mies, jonka kanssa olisin voinut ikinä kuvitellakaan hankkivani lapsia. Sen kummemmin häntä ruotimatta hänestä puuttui valtaosa niistä piirteistä, joita haluan löytyvän siitä ihmisestä, jonka kanssa suostuisin perustamaan perheen.

Nykyisen avomieheni löydyttyä suhteemme muuttui vakavaksi melko nopeasti ja puhuimmekin lapsiaiheesta jo alkuvaiheessa. Miehelleni oli selvää, että hän haluaa joskus lapsia ja oman perheen. Itse kerroin hänelle, etten tiedä haluanko koskaan äidiksi.

Näin kuitenkin jo hyvin pian näiden keskustelujen jälkeen, että mieheni on täydellistä isimatskua. Hänellä on kaikki ne piirteet, joita lapseni isältä haluaisin ja hyvin pian oli selvää, että haluan perustaa perheen hänen kanssaan. Lopulta kestikin vain alle kaksi vuotta tapaamisestamme, että lopetimme ehkäisyn ja aloitimme yrittämisen.

Vaikka tiesin, että haluan perustaa perheen mieheni kanssa, olin kuitenkin toisinaan hieman epävarma. Olin kuitenkin vuosikaudet ajatellut, että minusta ei koskaan tule äitiä, enkä sellaiseksi niiden vuosien aikana edes halunnut. Olin omaksunut sen identiteetin, että olen vapaaehtoisesti lapseton. Saan tehdä mitä haluan, saan ajatella itsekkäästi vain omia (ja toki myös puolison) tarpeita, eikä elämäni pyöri kenenkään toisen ympärillä. Yhtäkkiä olisi pitänyt täysin muuttaa ajattelumallia ja kelailla, että minusta tulee pullantuoksuinen äiti, jonka matkahaaveet ja hitaat viikonloppuaamut muuttuvat loputtomiksi päiväkoti-harrastusralleiksi ja korvatulehduskierteiksi. Ajattelin, että onneksi minulla on aikaa totutella tähän ajatukseen, koska harvalla se nyt ekasta kerrasta tärppää.

Kun raskaustesti osoittautuikin positiiviseksi, olin iloinen, hämmentynyt ja vähän järkyttynyt. En voinut uskoa, että meillä kävi niin hyvä tuuri, että onnistuisimme ensi yrittämällä. Samalla olin järkyttynyt siitä, että nyt tämä ihan oikeasti tapahtuu. Minusta tuleekin äiti jo ensi kesänä. En oikeastaan ehtinyt edes päästä yli tuosta alkujärkytyksestä, kun raskaus menikin jo kesken.

Raskauden epäonnistuttua tunsin syyllisyyttä omista itsekkäistä ajatuksistani. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en ymmärtänyt millainen lahja mulle annettiin vaan jopa ahdistuin asiasta. Näistä syistä uskon, että tämän keskenmenon piti tapahtua. Tämä oli tarkoitettu näin. Sen piti tapahtua, jotta mä tietäisin, että mä todella haluan äidiksi. Sen piti tapahtua, jotta mä en enää ikinä ottaisi itsestäänselvyytenä uuden elämän alkua. Sen piti tapahtua, jotta mä olisin niin helvetin kiitollinen sinä päivänä, kun lopulta saan oman lapsen syliini.

En voi sanoa, ettenkö olisi uuden raskauden äärellä enää epävarma. Tottakai varmasti tulen hetkittäin kyseenalaistamaan omat kykyni, voimani ja valmiuteni vanhemmuuteen, mutta musta olisi aika huolestuttavaa jos näin ei olisi. Sen tosin voin sanoa, että keskenmenon myötä en enää kyseenalaista sitä, haluanko todella vaihtaa vapaan matkustelun, viini-illat ja pitkät aamu-unet kakkavaippojen vaihtoon ja unettomiin öihin.

Haluan. Enemmän kuin mitään muuta.

Vastaa