Miten keskenmeno muutti ajatuksiani lastensaannista?

Olen pohtinut viime aikoina sitä, kuinka keskenmeno muutti minua ja ajatuksia lapsen saamisesta. Suurin ja konkreettisin muutos omassa ajattelussa on ollut se, että nyt tiedän todella haluavani äidiksi. Tämä postaus on aika pitkä, mutta tästä asiasta minulla on paljon sanottavaa.

En ole koskaan ollut sellainen lapsi, tyttö tai nainen, joka on unelmoinut äitiydestä ja joka on kokenut äidiksi tulemisen jollain tapaa oikeana. En muista lapsuudessani omistaneeni ainuttakaan vauvanukkea, enkä todellakaan työnnellyt leikkivaunuja pitkin pihamaita. Teininä ja nuorena aikuisena suorastaan inhosin lapsia ja koin ne lähinnä rasittavina ja pahanhajuisina pieninä olentoina.

Vietin myös liki kymmenen vuotta elämästäni ja valtaosan kaksikymppisistäni seurustellessa edellisen avomieheni kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut minkäänlaisia lapsihaaveita. Olen hiljattain pohtinut tätä asiaa ja en oikeastaan muista, että olisimme edes keskustelleet aiheesta juuri koskaan. Meillä oli vain jonkinlainen konsensus siitä, että meidän elämäämme eivät lapset kuulu.

Näin jälkikäteen ajateltuna olenkin pohtinut sitä, että oliko hän se syy, etten edes koskaan ajatellutkaan lapsia vai oliko se tunne todella minun omani. Johtuiko äidillisten fiiliksien puuttuminen pelkästään väärästä miehestä? Hän ei missään nimessä ollut mies, jonka kanssa olisin voinut ikinä kuvitellakaan hankkivani lapsia. Sen kummemmin häntä ruotimatta hänestä puuttui valtaosa niistä piirteistä, joita haluan löytyvän siitä ihmisestä, jonka kanssa suostuisin perustamaan perheen.

Nykyisen avomieheni löydyttyä suhteemme muuttui vakavaksi melko nopeasti ja puhuimmekin lapsiaiheesta jo alkuvaiheessa. Miehelleni oli selvää, että hän haluaa joskus lapsia ja oman perheen. Itse kerroin hänelle, etten tiedä haluanko koskaan äidiksi.

Näin kuitenkin jo hyvin pian näiden keskustelujen jälkeen, että mieheni on täydellistä isimatskua. Hänellä on kaikki ne piirteet, joita lapseni isältä haluaisin ja hyvin pian oli selvää, että haluan perustaa perheen hänen kanssaan. Lopulta kestikin vain alle kaksi vuotta tapaamisestamme, että lopetimme ehkäisyn ja aloitimme yrittämisen.

Vaikka tiesin, että haluan perustaa perheen mieheni kanssa, olin kuitenkin toisinaan hieman epävarma. Olin kuitenkin vuosikaudet ajatellut, että minusta ei koskaan tule äitiä, enkä sellaiseksi niiden vuosien aikana edes halunnut. Olin omaksunut sen identiteetin, että olen vapaaehtoisesti lapseton. Saan tehdä mitä haluan, saan ajatella itsekkäästi vain omia (ja toki myös puolison) tarpeita, eikä elämäni pyöri kenenkään toisen ympärillä. Yhtäkkiä olisi pitänyt täysin muuttaa ajattelumallia ja kelailla, että minusta tulee pullantuoksuinen äiti, jonka matkahaaveet ja hitaat viikonloppuaamut muuttuvat loputtomiksi päiväkoti-harrastusralleiksi ja korvatulehduskierteiksi. Ajattelin, että onneksi minulla on aikaa totutella tähän ajatukseen, koska harvalla se nyt ekasta kerrasta tärppää.

Kun raskaustesti osoittautuikin positiiviseksi, olin iloinen, hämmentynyt ja vähän järkyttynyt. En voinut uskoa, että meillä kävi niin hyvä tuuri, että onnistuisimme ensi yrittämällä. Samalla olin järkyttynyt siitä, että nyt tämä ihan oikeasti tapahtuu. Minusta tuleekin äiti jo ensi kesänä. En oikeastaan ehtinyt edes päästä yli tuosta alkujärkytyksestä, kun raskaus menikin jo kesken.

Raskauden epäonnistuttua tunsin syyllisyyttä omista itsekkäistä ajatuksistani. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en ymmärtänyt millainen lahja mulle annettiin vaan jopa ahdistuin asiasta. Näistä syistä uskon, että tämän keskenmenon piti tapahtua. Tämä oli tarkoitettu näin. Sen piti tapahtua, jotta mä tietäisin, että mä todella haluan äidiksi. Sen piti tapahtua, jotta mä en enää ikinä ottaisi itsestäänselvyytenä uuden elämän alkua. Sen piti tapahtua, jotta mä olisin niin helvetin kiitollinen sinä päivänä, kun lopulta saan oman lapsen syliini.

En voi sanoa, ettenkö olisi uuden raskauden äärellä enää epävarma. Tottakai varmasti tulen hetkittäin kyseenalaistamaan omat kykyni, voimani ja valmiuteni vanhemmuuteen, mutta musta olisi aika huolestuttavaa jos näin ei olisi. Sen tosin voin sanoa, että keskenmenon myötä en enää kyseenalaista sitä, haluanko todella vaihtaa vapaan matkustelun, viini-illat ja pitkät aamu-unet kakkavaippojen vaihtoon ja unettomiin öihin.

Haluan. Enemmän kuin mitään muuta.

Fiiliksiä toisen yrityskerran alkaessa

Ekat menkat oli, no, laimeat. Vuoto, jos sitä sellaiseksi voi edes sanoa, kesti pari päivää. Vuotopäivien molemmin puolin olivat tiputtelupäivät, mutta koko vuoto itsessäänkin oli kyllä aika tiputtelua. Käytin yhden ainoan tamponin ja pikkuhousunsuojan koko menkkojen aikana, mutta hei, tämä on sentään parannusta viime menkoista!

Oli tosi jännä huomata, että jotkut hormonitasot kyllä romahtivat vuodon alkaessa. Tissit ”tyhjenivät” ja muuttuivat selkeästi löysemmiksi ja halut katosivat muutamaksi päiväksi täysin. On ollut jännä tarkkailla tuntemuksia kropassa ja mielessä nyt, kun raskaushormonit eivät enää jyllää verenkierrossa.

Olin ehtinyt varaamaan varsinaisten menkkojen puuttumisen vuoksi lääkäriajan jo ennen vuodon alkua, enkä sitä sitten tohtinut enää perua, koska tämä kierron epämääräisyys ja vuodon niukkuus vaivaa minua melko paljon. Lääkäri sanoi, että koska hcg:n laskussa kesti niin kauan, niin voi olla että oman hormonitoiminnan käynnistymisessä menee myös aikaa. Makes sense, mutta vituttaa tämä silti. Vaikka menkat pysyisivätkin niukkoina niin sen ei kuulemma pitäisi olla mikään ongelma, eikä siitä kannata ainakaan heti huolestua.

Pienen keskustelun jälkeen lääkäri suostui kuitenkin kirjoittamaan Terolut-kuurin, mutta suositti lämpimästi etten aloittaisi sitä ainakaan vielä tässä kierrossa. Luulen, että poistuessani lekurista oli meille molemmille selvää, että hänen kehotuksensa meni kuuroille korville. Joo, olisi fiksua odottaa, että oma hormonitoiminta käynnistyy, mutta jos minulla on mahdollisuus avittaa sitä jollain tavalla, niin haluan sen mahdollisuuden myös käyttää. Mulla olisi ollut kaapissa jäljellä vielä myös vanhoja Teroja, mutta en halunnut aloittaa niitä ennen lääkärillä käyntiä. Jos kaikki menee siis hyvin ja ovis saapuu ensi viikolla, aloitan Terot sen jälkeen.

Ensimmäiset menkat keskenmenon jälkeen

They are here.

Edellisiä, Nykissä tulleita ”menkkoja” en edes jaksa laskea menkoiksi, koska vuoto oli hyvin kevyttä tiputtelua ja kuukautissuojiakaan ei tarvittu. Käsittääkseni ihan virallisesti tiputtelua ei edes lasketa kuukautisiksi?

No, anywho, eilen dpo 14 alkoi hento tiputtelu ja tänään menkat ihan sitten virallisesti alkoivat. Nää on mun ekat (!) luomumenkat muistaakseni 12 vuoteen. Aika hurjaa.

Olen toki pettynyt siitä, että emme onnistuneet tässä kierrossa, mutta samalla tää tuntuu tosi puhdistavalta. On sellainen olo, että näiden menkkojen myötä mun kroppa päästää viimein irti edellisestä raskaudesta ja ”resetoi” itsensä. Ajatus siitä, että tämän vuodon loputtua mun sisällä ei ole enää mitään raskauteen liittyvää ja että kohtu saa kasvattaa uuden, puhtaan limakalvon johon mahdollisesti uusi elämä voi tarttua, tuntuu tosi hyvältä.

Viimeisen kahden päivän ajan keskenmeno on ollut aika vahvasti mun mielessä ja olen itkenyt paljon. Olen ollut tosi pettynyt siihen, että mun kroppa piti raskaudesta kiinni niin kauan, eikä antanut mulle mahdollisuutta jatkaa eteenpäin. Epävarmuus omasta hormonitoiminnasta on aiheuttanut ahdistusta ja itseinhon tunteita, mutta nyt olo on yllättävän seesteinen ja rauhallinen.

Tuntuu siltä, että ehkä viimein olen päässyt menetyksen kanssa uuteen pisteeseen. Yli en ole vielä päässyt, enkä tiedä voinko koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että aloitin tyhjennyksen ”liian hätäisesti” enkä ottanut aikaa pohtia seuraavaa siirtoa.

Oloni on kuitenkin pitkästä aikaa varovaisen toiveikas ja usko onnistumiseen alkaa taas nostaa hiljalleen päätään.

DPO 11 ja haamun esiäiti

Ostin eilen ihan vaan huvikseni pari kappaletta Apteekin Ultra raskaustestejä. Tänä aamuna päätin just for the hell of it pissata toiseen niistä ja yllätys oli aika suuri, kun jo testiajalla tikkuun tuli jotain. Viiva oli niin käsittämättömän haalea, että kuvaa siitä oli aivan täysin mahdoton saada.

Viiva kuitenkin näkyi ilman erilaisia temppuja (tikun kääntelyä, kymmenen eri lampun edessä ravausta tai taustavalaisua taskulampulla) ja mieskin sen kykeni siinä erottamaan. Minusta viiva oli kuitenkin selvä viivanpaikka, koska se oli aivan helkkarin haalea ja oli täysin mahdotonta sanoa sisälsikö se mitään väriä. Viiva erottui myös testin kuivuessa, mutta mielestäni vieläkin haaleammin. Eilinen (myös huvikseen tehty) ovulaatiotesti oli niin negatiivinen kuin testi voi olla (hyvä kun testiviivaa näkyi ollenkaan), joten olisi outoa jos olisin raskaana. Aikaisempi raskaus näkyi minulla aivan selvästi myös ovistestissä.

Olo ei edelleenkään ole mitenkään odottava ja aamulämmöt olivat tänäänkin selvästi alhaalla. Tissit ovat ihan himpun verran kipeät, kädet ja jalat ovat aika jäässä ja vuorotellen on hirveät tissihiet ja seuraavassa minuutissa saa kaivaa kaapista hupparia.

En siis todellakaan usko olevani raskaana, mutta on se testattava huomenna uudestaan. Jos/kun sitä en ole, niin nämä testit tekevät kyllä aika härskiä viivanpaikkaa ja en kyllä varmasti tule ostamaan niitä enää uudestaan 😬

Laihduttaminen yritysaikana

Tämän piinallisen kahden viikon odotuksen aikana (btw, DPO10/11, ei oireita) olen pohtinut, että mitä kaikkea voisin tehdä lisätäkseni onnistumisen todennäköisyyttä. Toivoni tämän kierron suhteen on jo siis melkolailla mennyttä, joten yritän suunnata katsetta tulevaan, jotta menkat (jotka olisivat siis plussan jälkeen seuraavaksi parasta) eivät tuntuisi niin pahalta.

Faktahan on se, että olen ylipainoinen. Olen 173 cm pitkä ja painan jotain 83-84 kilon väliltä. En omasta mielestäni ole mikään ihan hillitön plösö, mutta jos olen ihan täysin rehellinen itselleni, en myöskään näytä niin hyvältä kuin jossain harhakuvissa kuvittelin näyttäväni.

Lopullinen tavoitteeni olisi päästä normaalipainoon, jonka yläraja taitaa olla jossain 75 kilon hujakoilla. Yli 80-kiloinen olen ollut jo varmaan noin puolitoista vuotta, joten olen ”kotiutunut” tähän ylipainoon vähän turhankin hyvin. Ensimmäinen välitavoitteeni on alle 80 kilon paino, josta haluaisin hiljalleen jatkaa tuonne normaalipainoon. Realistisesti ajateltuna noin 72 kiloa on pienin paino jossa haluan/pystyn olemaan ilman, että elämäni muuttuu jatkuvaksi kärvistelyksi. En ole rakenteeltani linnunluinen ja geenistöltäni läpipasko, joten jos haluan nauttia edes jotenkin elämästä, on minun turha tavoitella kuuskymppisiä tai ainakaan siellä pysymistä.

Ylipainostani huolimatta olen onneksi täysin terve. Olen käynyt kattavissa labroissa parin kuukauden sisällä ja kolesterolit, verensokerit, maksa-arvot ja kaikki muutkin ovat hienosti viitearvojen sisällä. Nyt olisi siis oivallinen aika viilata hieman läskiä veks, kun kroppa on vielä terve ja toimiva.

Suurimmat syyt läskeihini ovat erityisesti karkit, roskaruoka ja viini. Varsinkin nyt korona-aikana mäkkärin autokaista on tullut aivan liian tutuksi ja ruoanlaitto on tuntunut järkyttävän suurelta haasteelta. Suklaata on tullut syötyä jo pidemmän aikaa oikeastaan päivittäin ja viinilasillinenkin maistuu useamman kerran viikossa.

Liikuntapuoli on ihan kunnossa, käyn kävelyllä lähes joka päivä ja normaalitilanteessa käyn kuntosalilla noin kolmesti viikosta. Lihaskunnon kanssa täytyy kyllä skarpata nyt, kun salille ei pääse. Pienessä asunnossa jumppaaminen on jotenkin ankeaa ja vaivalloista, joten sitä tulee tehtyä harmillisen vähän. Onneksi sentään nuo kävelylenkit maistuvat, niin ei ihan pääse laiskistumaan.

Mutta siis. Ensimmäinen askel on karkkien, roskaruoan ja viinin poisjättäminen. Koska en usko totaalikieltäytymiseen missään asiassa, sallin itselleni yhden herkuttelupäivän viikossa. That’s it. Muina päivinä karkit pysyy kaupassa, keittiön uuni lämpimänä ja hampparit mäkkärissä.