Month: joulukuu 2019

Kukaan ei puhu siitä, miltä tuntuu herätä raskausoireisiin ja elää niiden kanssa, kun tiedät, että koet ne täysin turhaan. Kukaan ei puhu siitä, miltä tuntuu odottaa viikko, että onko lapsenalkusi kuollut itsekseen vai pitääkö se tappaa. Kukaan ei puhu siitä, kun toivot koko viikon, että viimeisessä ultrassa ei näy sykettä, koska se musertaisi sydämesi kokonaan. Kukaan ei puhu siitä, miten elämäsi on pausella, koska et pääse käsittelemään asia ennen kuin se on ohi. Kukaan ei puhu siitä, kun mietit miten monta Diapamia joudut ottamaan, että voit mennä sairaalaan vastasyntyneiden ja raskaana olevien keskelle kuulemaan, miten raskautesi keskeytetään. Kukaan ei puhu siitä, että oikeutesi nauttia raskaudesta on pahimmillaan viety loppuiäksi. Kukaan ei puhu siitä, että sisälläsi kasvava lapsi oli sinulle totta siitä hetkestä, kun tikkuun tuli kaksi viivaa.

Asiasta on vaikea kertoa

Olen tottakai aina tiennyt, että keskenmenot ja kohdunulkoiset raskaudet (joista en juurikaan mitään tiennyt ennen omaani) ovat ikäviä asioita, mutta tätä surun syvyyttä en olisi koskaan voinut arvata. Samalla raskaus on kuitenkin ollut niin alkuvaiheessa, ettei siitä ole puolison lisäksi usein tiennyt kukaan muu. Ei ole siis ketään kenelle puhua ja jos tätä ei ole käynyt itse läpi, ei tätä voi oikein ymmärtääkään. Niille läheisille ihmisille joille koin olevani selityksen velkaa (peruin esimerkiksi tapaamisia, jätin vastaamatta viesteihin tms), kerroin asiasta. Läheistenkin ihmisten vastaanotto vaihteli laidasta laitaan ja lopulta päätinkin, että en kerro asiasta enää enempää. Ontto ja melko tunnekylmä vastaus tuntui pahemmalta kuin se, että jätän kokonaan kertomatta.

Raskausoireiden sietäminen

Itseäni henkilökohtaisesti hajottaa eniten raskausoireet ja tilanteen etenemisen odottaminen. Tuntuu aivan helvetin pahalta kärsiä kipeistä tisseistä, turvonneesta vatsasta, etovasta olosta ja korkeasta sykkeestä täysin turhaan. Ne ovat jatkuva muistutus siitä, että kehoni valmistautuu lapseen, jota se ei koskaan saa synnyttää tai ruokkia. Vaikka hetken aikaa tuntuisikin paremmalta ja tragedian voisi toviksi unohtaa, vihlaisut rinnoissa tai kiristävät farkut palauttavat hyvin nopeasti fiilikset takaisin nykytilaan.

Epävarmuus ja odottaminen

Tuntuu myös todella pahalta odottaa viikko mtx-piikkiä tai sitä, että ultrauksen jälkeen pääsee odottelemaan vielä vähän lisää. Mtx-piikkiä ei käsittääkseni anneta mikäli hCG-arvot ovat jatkaneet laskua. Itselläni viimeksi mitatut arvot olivat sen verran matalat, että ne toivottavasti laskevat nollille nopeasti itsekseen, mutta pahoin pelkään ettei näin ole. Maanantaina tekemäni raskaustesti oli vahvistunut lauantaista, joka voisi viitata hormonien nousuun. Enää en testiä viitsi tehdä, koska se ei hyödytä tilannetta millään tavalla.

Joka tapauksessa, ennen kuin asialle tehdään konkreettisesti jotain tai raskaus on todettu keskeytyneeksi, asia on kesken. On mahdotonta alkaa käsitellä tilannetta, joka on vielä päällä. En tällä hetkellä tiedä sykkiikö sisälläni sydän ja jos sykkii, niin missä. En tiedä onko hCG-tasoni hyvässä laskussa vai kokenut yhtäkkisen nousun ja olenkin viikkojen päässä hengenvaarallisesta munanjohtimen repeämisestä.

Samalla kun ei ole varmuutta, on toivoa. Ja toivo on tässä tilanteessa ehkä kaikista vahingollisin asia, koska se estää menetyksen käsittelyn alkamisen. Todennäköisyys kohdunulkoiseen raskauteen on todella pieni. Todennäköisyys siihen, että hCG:n taso laskee ja kaikki on hyvin, on varmasti vielä pienempi. Samalla kuitenkin joku ääni päässä kertoo, että voittaahan sitä joka viikko joku lotossakin rahaa (ja se jos mikä on epätodennäköistä).

Epämieluisien fiiliksien välttäminen

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa kerroin, kirjastossa mies pienen vauvan kanssa aiheutti fyysisesti pahaa oloa. Samoin myös joululahjojen ostaminen siskon pienille lapsille tuntuu nyt, pari päivää suru-uutisen jälkeen aika mahdottomalta. Olen myös nämä pari päivää miettinyt, että pahin painajaiseni olisi jos joku tekisi kuten itse olisin halunnut tehdä, eli paljastaa suvun jouluillallisella raskausuutiset. Todennäköisesti poistuisin saman tien paikalta tai kittaisin viiniä siihen tahtiin, että paha olo hukkuisi humalatilan alle.

Samalla tämä menetys on tosin antanut perspektiiviä asiaan ja en varmasti enää julkistaisi raskausuutisia noin. En haluaisi, että omat hyvät uutiseni aiheuttaisivat kenellekään tuskaa ja pahaa mieltä. Toki kaikkien tunteita ei voi ajatella ja ikäviä asioita sattuu jatkuvasti, mutta todennäköisesti kerron omat hyvät uutiseni (sitten jos niiden aika joskus on) hieman diskreetimmin.

Mitä epämieluisiin fiiliksiin tulee, poistin myös itseni välittömästi kaikista vauvaryhmistä, joihin olin jo ehtinyt liittyä. Poistin notifikaatiot keskusteluista, joita en enää halua lukea. Unfollasin muutamia ihmisiä Instagramissa tai vähintäänkin jätän tietoisesti stoorit katsomatta. Poistin sivuhistorian, jotta mikään vauva-aiheinen ei vahingossakaan pomppaa osoiteriville. Vaihdan kanavaa, jos telkkarissa on joku odottaviin äiteihin liittyvä ohjelma.

Koen, että mun on tällä hetkellä suojeltava itseäni epämiellyttäviltä fiiliksiltä, jotta itse jaksan. Jos mulla olisi raskaana oleva ystävä, on pakko myöntää, että välttelisin häntä muutaman viikon. En siksi, että olisin katkera tai kateellinen vaan siksi, että toisen ilo oman menetyksen vieressä on vielä nyt too much.

Olen tällä hetkellä aika hämmentynyt, varsinkin eilinen meni itsesyytöksien ja erittäin ristiriitaisten fiiliksien parissa.

Kävin maanantaina labroissa ja eilen Naistenklinikalla ultrassa. HCG-arvo oli noussut reilussa viikossa 220 ➡ 4000, joka on toki hyvä asia. Lääkäri totesi ultrassa raskauden olevan kohdun sisäinen, mutta ei vastaa viikkoja (olisi pitänyt olla 6+1). Lääkäri ei kuitenkaan kertonut, että mitä siellä oikein sitten näkyy ja olin itse aivan liian järkyttynyt kysyäkseni, olinhan valmistautunut koko ajan kohdunulkoiseen raskauteen.

Hän sanoi, että melko varmasti raskaus on keskeytynyt keskenmeno. Normaalisti nousseisiin raskaushormoneihin hän ei juurikaan ottanut mitään kantaa vaan tarttui omaan kertomukseeni siitä, että raskausoireet ovat viimeisen viiden päivän aikana kadonneet kokonaan ja käytti siitä varmistuksena teorialleen. Kouraani lätkäistiin Mifegyne ja sain Cytotecit kotiin.

Poistuessani lääkäristä olo oli ihan hyvä. Olin iloinen siitä, että raskaus oli kohdun sisäinen ja lääkärin toiveikkuus nopeasta uudelleenraskautumisesta lämmitti mieltä. Kotona kuitenkin iski sellainen ”ei vittu mitä mä olen tehnyt”-fiilis. Olenko mä abortoinut mahdollisesti täysin terveen sikiön?

Olen edelleen helvetin vihainen ja pettynyt kyseisen erikoistuvan lääkärin toimintaan. Vastaanotolle tullessani sanoin, että viime viikko on ollut todella hankala ja olen henkisesti aika palasina. Hänen olisi pitänyt ymmärtää kertoa mulle ultrauksen aikana tarkemmin siitä mitä siellä näkyi ja mistä epäilyt keskeytyneestä keskenmenosta tulivat. Ainut mitä hän kertoi, oli että sykettä ei kuulemma näkynyt, mikä nyt on ihan täysin normaalia tuossa vaiheessa raskautta.

Pohdin jo sitä, että jättäisin Cytotecit ottamatta, koska ekstensiivisen googlettelun perusteella mifepristonin itsessään ei ole todettu aiheuttavan kehityshäiriöitä yhtään sen enempää kuin mitä niitä esiintyy normaaleissa raskauksissa. Tänään, päivä Mifegynen oton jälkeen, vuoto ja alavatsakipu kuitenkin alkoivat, joten aion luonnollisesti viedä tämän tyhjennyksen loppuun saakka.

Olo on tavallaan helpottunut. Lähestulkoon koko sen ajan, kun raskaudesta tiesin, varjosti sitä pelko ja epävarmuus. Jos olisin jatkanut raskautta Mifegynen jälkeen, olisin varmasti pelännyt keskenmenoa ensimmäiset neljä kuukautta ja sen jälkeen synnytykseen asti mahdollisia kehityshäiriöitä. Sen jälkeen, kun kätilö sanoi ettei raskaus ole normaali, ehdin myös vetämään yhdet kolossaaliset kännit ja syömään lääkkeitä, joita ei raskaana saisi syödä. Kivittäkää minut, mutta jos sulle sanotaan word by word, että ”normaali raskaus tämä ei ole”, ei toivoa hirveästi ole.

Tärkein ja isoin merkki oli se, että en enää tuntenut olevani raskaana.

Jos jotain tästä raskaudesta opin, on se, että en mene lähellekään lääkäreitä ennen kuin 7-8 viikkoa tulee täyteen ellei oireet ole todella hälyyttäviä. Jos en olisi koskaan mennytkään lekurille, voi olla, että tämä raskaus olisi ensimmäisessä ultrassa todettu täysin normaaliksi. Siihen en tosin usko (enkä myöskään oman itseni takia halua uskoa), koska alussa raskaudessa oli selkeästi jotain häikkää, koska hcg-tasot eivät nousseet.

Kuten myös aiemmin kerroin, kaikki raskausoireeni loppuivat tuossa hieman ennen itsenäisyyspäivää. Rinnat lösähtivät ja muutuivat helvetin kipeistä enää vain hieman aroiksi, hengenahdistus/hengästyneisyys katosi täysin, etova olo ja hajuherkkyys hävisi, vatsan nippailu ja repäisykivut katosivat ja turvotus hävisi täysin. Tärkein ja isoin merkki oli tosin se, että en enää tuntenut olevani raskaana. Sitä on hankala selittää, mutta kropan oireiden lisäksi mun päässä ei ollut enää sitä samaa fiilistä. I just knew.