Kukaan ei puhu siitä, miltä tuntuu herätä raskausoireisiin ja elää niiden kanssa, kun tiedät, että koet ne täysin turhaan. Kukaan ei puhu siitä, miltä tuntuu odottaa viikko, että onko lapsenalkusi kuollut itsekseen vai pitääkö se tappaa. Kukaan ei puhu siitä, kun toivot koko viikon, että viimeisessä ultrassa ei näy sykettä, koska se musertaisi sydämesi kokonaan. Kukaan ei puhu siitä, miten elämäsi on pausella, koska et pääse käsittelemään asia ennen kuin se on ohi. Kukaan ei puhu siitä, kun mietit miten monta Diapamia joudut ottamaan, että voit mennä sairaalaan vastasyntyneiden ja raskaana olevien keskelle kuulemaan, miten raskautesi keskeytetään. Kukaan ei puhu siitä, että oikeutesi nauttia raskaudesta on pahimmillaan viety loppuiäksi. Kukaan ei puhu siitä, että sisälläsi kasvava lapsi oli sinulle totta siitä hetkestä, kun tikkuun tuli kaksi viivaa.
Asiasta on vaikea kertoa
Olen tottakai aina tiennyt, että keskenmenot ja kohdunulkoiset raskaudet (joista en juurikaan mitään tiennyt ennen omaani) ovat ikäviä asioita, mutta tätä surun syvyyttä en olisi koskaan voinut arvata. Samalla raskaus on kuitenkin ollut niin alkuvaiheessa, ettei siitä ole puolison lisäksi usein tiennyt kukaan muu. Ei ole siis ketään kenelle puhua ja jos tätä ei ole käynyt itse läpi, ei tätä voi oikein ymmärtääkään. Niille läheisille ihmisille joille koin olevani selityksen velkaa (peruin esimerkiksi tapaamisia, jätin vastaamatta viesteihin tms), kerroin asiasta. Läheistenkin ihmisten vastaanotto vaihteli laidasta laitaan ja lopulta päätinkin, että en kerro asiasta enää enempää. Ontto ja melko tunnekylmä vastaus tuntui pahemmalta kuin se, että jätän kokonaan kertomatta.
Raskausoireiden sietäminen
Itseäni henkilökohtaisesti hajottaa eniten raskausoireet ja tilanteen etenemisen odottaminen. Tuntuu aivan helvetin pahalta kärsiä kipeistä tisseistä, turvonneesta vatsasta, etovasta olosta ja korkeasta sykkeestä täysin turhaan. Ne ovat jatkuva muistutus siitä, että kehoni valmistautuu lapseen, jota se ei koskaan saa synnyttää tai ruokkia. Vaikka hetken aikaa tuntuisikin paremmalta ja tragedian voisi toviksi unohtaa, vihlaisut rinnoissa tai kiristävät farkut palauttavat hyvin nopeasti fiilikset takaisin nykytilaan.
Epävarmuus ja odottaminen
Tuntuu myös todella pahalta odottaa viikko mtx-piikkiä tai sitä, että ultrauksen jälkeen pääsee odottelemaan vielä vähän lisää. Mtx-piikkiä ei käsittääkseni anneta mikäli hCG-arvot ovat jatkaneet laskua. Itselläni viimeksi mitatut arvot olivat sen verran matalat, että ne toivottavasti laskevat nollille nopeasti itsekseen, mutta pahoin pelkään ettei näin ole. Maanantaina tekemäni raskaustesti oli vahvistunut lauantaista, joka voisi viitata hormonien nousuun. Enää en testiä viitsi tehdä, koska se ei hyödytä tilannetta millään tavalla.
Joka tapauksessa, ennen kuin asialle tehdään konkreettisesti jotain tai raskaus on todettu keskeytyneeksi, asia on kesken. On mahdotonta alkaa käsitellä tilannetta, joka on vielä päällä. En tällä hetkellä tiedä sykkiikö sisälläni sydän ja jos sykkii, niin missä. En tiedä onko hCG-tasoni hyvässä laskussa vai kokenut yhtäkkisen nousun ja olenkin viikkojen päässä hengenvaarallisesta munanjohtimen repeämisestä.
Samalla kun ei ole varmuutta, on toivoa. Ja toivo on tässä tilanteessa ehkä kaikista vahingollisin asia, koska se estää menetyksen käsittelyn alkamisen. Todennäköisyys kohdunulkoiseen raskauteen on todella pieni. Todennäköisyys siihen, että hCG:n taso laskee ja kaikki on hyvin, on varmasti vielä pienempi. Samalla kuitenkin joku ääni päässä kertoo, että voittaahan sitä joka viikko joku lotossakin rahaa (ja se jos mikä on epätodennäköistä).
Epämieluisien fiiliksien välttäminen
Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa kerroin, kirjastossa mies pienen vauvan kanssa aiheutti fyysisesti pahaa oloa. Samoin myös joululahjojen ostaminen siskon pienille lapsille tuntuu nyt, pari päivää suru-uutisen jälkeen aika mahdottomalta. Olen myös nämä pari päivää miettinyt, että pahin painajaiseni olisi jos joku tekisi kuten itse olisin halunnut tehdä, eli paljastaa suvun jouluillallisella raskausuutiset. Todennäköisesti poistuisin saman tien paikalta tai kittaisin viiniä siihen tahtiin, että paha olo hukkuisi humalatilan alle.
Samalla tämä menetys on tosin antanut perspektiiviä asiaan ja en varmasti enää julkistaisi raskausuutisia noin. En haluaisi, että omat hyvät uutiseni aiheuttaisivat kenellekään tuskaa ja pahaa mieltä. Toki kaikkien tunteita ei voi ajatella ja ikäviä asioita sattuu jatkuvasti, mutta todennäköisesti kerron omat hyvät uutiseni (sitten jos niiden aika joskus on) hieman diskreetimmin.
Mitä epämieluisiin fiiliksiin tulee, poistin myös itseni välittömästi kaikista vauvaryhmistä, joihin olin jo ehtinyt liittyä. Poistin notifikaatiot keskusteluista, joita en enää halua lukea. Unfollasin muutamia ihmisiä Instagramissa tai vähintäänkin jätän tietoisesti stoorit katsomatta. Poistin sivuhistorian, jotta mikään vauva-aiheinen ei vahingossakaan pomppaa osoiteriville. Vaihdan kanavaa, jos telkkarissa on joku odottaviin äiteihin liittyvä ohjelma.
Koen, että mun on tällä hetkellä suojeltava itseäni epämiellyttäviltä fiiliksiltä, jotta itse jaksan. Jos mulla olisi raskaana oleva ystävä, on pakko myöntää, että välttelisin häntä muutaman viikon. En siksi, että olisin katkera tai kateellinen vaan siksi, että toisen ilo oman menetyksen vieressä on vielä nyt too much.